Sen verran vinkura ja vastarannan eläjä olen, että mietin pitkään, haluanko kirjoittaa mietteitäni ja tuntojani julkisesti. Vaikkakin anonyymina. Mistä tiedän, ettei naapurin sirkeäsilmäinen viulunsoittajatyttö hetioitis oivalla, että ahaa, tämän höpinän on kirjoittanut seinänaapuri, se hompsuinen naisihminen.
Jotenkin sitä kai luulee olevansa ajatuksinensa niin originelli, että välittömästi alkavat tutuilla ja kylän akoilla kellot kilkattamaan.
Ei voi kuin nauraa omalla hölmöydelleen. Taas kerran. Kai sitä minäkin voin omaksi ilokseni kirjoitella ja jos joku löytää minusta sukulaisielun tai sinne päin, niin keneltä se on pois? Ja jos joku miettii, että taas näitä iänikuisia vuodatuksia, ei sekään maata kenenkään jalkojen alla tärisytä.
Ikävuosia on pian piirun verran yli neljäkymmentä ja tietokone tuntuu fiksummalta paikalta tallentaa aatoksensa, kuin vaikkapa vanha kunnon lukollinen päiväkirja. Eläimistä ja puutarhasta vanhanaikaista päiväkirjaa/koulutuskirjaa tms. kirjoitan, mutta tätä areenaa ajattelin ihan omaa nupin tyhjennystä varten.
Mikä sen nupin sitten täyttää? Eipä kai muu, kuin elämä itsessään ja maailma, jossa elämääni elän. Rakkaat ja lähelle päästetyt ihmiset. Kaikki se kauneus ja rumuus, oikeus ja vääryys,
nauru ja itku, tuttuus ja vieraus,
mitä päivittäin näen ja kuulen.
