Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Työpäivä on ollut täynnä

tyttöjen välistä ystävyyttä.

Mutta ei välttämättä

tyttöjen välistä ystävällisyyttä.

Krokotiilinkyyneleitä,

syyttelyä,

raivoa,

hysteriaa.

Alan pian uskoa,

että kohtu se siellä pienen tytön sisällä pyörii

ja aiheuttaa mielenmullistuksia

ja ennakoimatonta käytöstä.

Miksi poikien on niin helppo

leikkiä porukassa?

Erimielisyyksiä heillekin tulee,

mutta harva poika jää niihin vellomaan.

Otteet ovat suorasukaisia,

harvoin suositeltavia,

mutta tytöille tyypillinen

kaunainen kiehnääminen

ja

kolmannen sulkeva parinmuodostus

on pojilta poissa.

Tytöillä on paljon

pelaamista ja kieroilua

kaverisuhteissaan.

Reiluus puuttuu monelta,

suoruus on vierasta.

Siskous - mitä se on?

En haluaisi ajatella,

että tytöt aikuisenakin

pelaavat pelejä toisten naisten kanssa.

Tökkivät kipeimpiin kohtiin.

Jättävät tuetta.

Sulkevat ulos.

Katsovat nenänvartta pitkin.

Älä alistu

Minun piti kirjoittaa

"Älä alistu"- kampanjasta.

Minulla oli siitä

paljon kuohuvia mielipiteitä,

mutta näköjään ne laantuivat

konetta aukaistessa.

Ei pidä alistua.

Ei sortoon, ei huonoon kohteluun,

ei sielua tuhoaviin "pakkoihin",

ei ympäristön itselle vieraisiin normeihin.

Ei saa sanoa jälkeenpäin, että

tottelin vain määräyksiä.

Mutta valitseeko joku

itselleen vieraan

seksuaalisen suuntautumisen

vain ympäristön painostuksesta?

Tai koska se on hip ja cool?

Minä en tiedä.

Voihan niin olla.

Vai etsimmekö me kaikki

vain hyväksyntää ja toisen ihmisen lämpöä

ja kaikki eivät saa sitä

sieltä, mistä tuo niin onnekas enemmistö.

Tänään

Tänään sain lehden välissä

Suomen Ratsastajainliiton jäsenkortin.

Katsoin sitä äimänkäkenä.

Johan se tuli.

Miksi ne niitä kaksin kappalein lähettävät?

Onko järkeä?

Kaivoin esille lompakostani sen juuri tulleen

ja kas; se olikin vuoden 2010 jäsenkortti.

Ja nyt näkyy olevan vuosi 2011.

Minulta on kadonnut yksi vuosi.

Iäksi mennyt.

Ärtymystä

Seuraa sekavia lauseita ärtymyksestä

ja voimattomasta raivosta.

Epätietoisuudesta,

epävarmuudesta,

epäkaikesta.

Kun maa järisee ja vedet tulvivat

ja mudat vyöryvät ja vuori syöksee tulta,

se ei ole kenenkään syytä.

Sen aiheuttaa luonto, siis Luonto.

Mutta kun ihminen,

minun veljeni verta ja lihaa,

lahtaa toista samanlaista

suuren vihan ja koston vimmalla,

alkaa omakin raivoni kasvaa.

En puhu nyt sen kummemmin

Gaddafista,

Cameronista,

Sargozysta

tai Obamasta.

Puhun siitä,

kun ns. sivistysvaltiot

tarttuvat kättä pidempään.

Puhun ihmisistä.

Enkä varmasti ole ainoa, jota ahdistaa.

Ne, jotka tuntevat Joosefin

Jossain päin maata

pionit puskevat punaisia päitään

kohti aurinkoa.

Tämä harmaasävyinen ladon seinusta

ei ihan huomenna

ole taustana luonnonkukille.

Mutta siellä ne ovat.

Kevät on uskon asia.

Huomaan, miten vähän energiaa

minulla on seurusteluun

niiden kanssa,

jotka eivät tunne Joosefia.

Kelle tämä vertaus on vieras,

kerrottakoon,

että Joosefia tuntemattomat

eivät ole lähimainkaan sukulaissieluja.

Heidän kanssaan toimiessa

on koko ajan väärinkäsitetty ja väärinkäsittävä olo.

Heidän kanssaan vaivautuu, hämmentyy ja hengästyy.

Katse pysähtyy ja jää tuijottamaan pistettä lattiassa.

Huumorintaju ei ole samasta alkulähteestä.

Heillä tuskin on sen helpompaa

minun kanssani.

Mutta hyvin kasvatettuna,

sosiaalisesti taitavana tyttönä

tulen kaikkien kanssa toimeen.

Olen joustava ja myönteinen.

Ja sitten illalla särkee

päätä ja vatsaa.

Kielteisestä kirjoitellen

Viime päivien tapahtumien johdosta

muutamissa blogeissa

on ihmetelty,

eivätkö Japanin tapahtumat seurannaisvaikutuksineen

tosiaankaan kosketa bloggaajia.

Eikö mikään murhenäytelmä läpäise

neulomista, sisustusta, pukeutumista, kokkaamista jne.

Jokaista tunne-elämältään normaalin rajoilla elävää ihmistä

tapahtumat ovat varmasti vavahduttaneet.

Eri asia sitten on, onko oma blogi

kaikille se oikea paikka

tuoda hätänsä esille.

Toisille on, toisille ei.

Itse mainitsin asiasta,

koska se oli päällimmäisenä ajatuksissa

ja niistä - ajatuksistani, olen pääasiassa kirjoitellut muutenkin.

Niin teen nytkin.

En esimerkiksi ole kirjoittanut Pohjois-Afrikan kansannousuista,

vaikka aihetta olenkin tiukasti seurannut.

Olen vähän arka kommentoimaan asioita,

joihin liittyy islam.

(Ja Gaddafi...)

Mielestäni on kuitenkin

jotenkin väärin ja jopa teennäistä havahtua

vain ison ja järisyttävän tapahtuman edessä.

Se tuskan, sorron, hävityksen ja kurjuuden

määrä,

mikä joka ainoa päivä ilmenee

maailmassamme,

ansaitsisi saada aivan samanlaisen huomion,

kuin Japanin maanjäristys ja tsunami.

Mutta ei se saa.

Koska kukaan ei jaksa

kantaa kaikkea murhetta

harteillaan ja mielessään.

Kokeilkaa vaikka.

Kuvien alkuperä on valitettavasti unohtunut.

Eipä paljoa naurata

Idästä kuuluu kummia ja kurjia.

Meinasin kirjoittaa tyttären kaverisynttäreistä,

mutta ei nyt tunnu siltä.

Luonto oli eri mieltä

ja sitä on toteltava,

vaikkei tsunami juuri minun ylitseni pyyhkäissytkään.

Mutta monen se vei mukanaan.

Ydinvoimaloiden räjähdyksistä puhumattakaan.

Ikäänkuin juuri Japani ei olisi

historian saatossa

omaa osaansa

tappavasta säteilystä saanut.

Lumiukkonumero

Tänään eräs pieni naisenalku

täytti lumiukkonumeron.

Oudointa asiassa on se,

että vasta tovi sitten

katselin sylissäni tuhisevaa,

kovasti Pekka Vennamoa muistuttavaa

vauvan pötkälettä.

Olin silloin sanattomana ihastuksesta.

Ja silkasta kauhusta.

Vauva on kasvanut ja tullut tutuksi,

mutta tunteet ovat säilyneet.

Ihastus, kauhu.

Minunko, näin keskeneräisen,

pitäisi rakastaa tästä taimesta

ehjä ihminen?

Primavera

On kevät.

On on on.

Joka muuta väittää,

sitä jääpuikolla silmään.

Räystäät laulavat

ja linnut tippuvat.

Kotitiessä näkyy jo asfalttia.

Iltapäivällä on kaamea hiki.

Toppahaalarit kastuvat märiksi lumirymyämisen yhteydessä.

Hevosten talvikarvan poistoviikot ovat alkaneet.

Kaikki sormenjäljet ja pölykasaumat

näkyvät huonosilmäisellekin.

Alan olla levoton ja menovarvasta kolottaa.

Kevät.

Vaikka huomenna tulisi puoli metriä lunta,

tästä ajatuksesta en enää luovu.