Sateen jälkeen

Kun sateen jälkeen palasin kaupunkiin,

olivat puutarhani ja terassini kukkaset venyneet pituutta ja leveyttä

uskomattomalla voimalla.

Ja alkaneet kukkia. Voimalla ja halulla.

Tässä vain osa; elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi kuvien lataamisen odottelussa.

Nuo akileijat kasvavat siemenistä, jotka otin viime kesänä miehen lapsuudenkodin pihan siemenkodista

ja ripottelin hajamielenä sinne tänne.

Kukat kuin tervehdys edesmenneeltä anopilta.

Akankaalien sinisyys riemastuttaa.

Unikoiden ja pionien pallukkanuput kutittavat vatsanpohjaa.

Siemenistä pari vuotta sitten kasvatettu oregano

leviää kuin kulovalkea.

Enpä olisi uskonut,

että joudun vielä kitkemään sitä.

Pieni on pihani,

mutta niin paljon iloa antava,

että voisi luulla sen olevan

Eedenin puutarha.

Ennen sadetta

- vahdin uimaria laiturilla, auringossa räytyen

- tarkkailin varjossa uikun hautomispuuhia ja toivoin

sen saavan olla rauhassa melkoisen näkyvässä pesäpaikassaan

- totesin oravien marjasadon olevan tänä vuonna runsaan, ellei

jopa erinomaisen

- ihailin mäntyjä rantatöyräällä

- aloitin vaikean pitsineulekuvion (sattuneesta syystä ei kuvaa)

- ripustin pikkupyykkiä aurinkoon kuivumaan ja mietin, miksi

tyydyn itse aina mustaan

Loma

Olen lomalla jossakin itä-Suomessa.

Massiiviseksi yllätyksekseni

Blogger (netti ylipäänsä) toimii täällä kirkonkylän laitamilla

paaaaljon nopeammin kuin kotona

pääkaupunkiseudulla.

Kuvien latauksen aikana ei ehdi

tyhjentää tiskikonetta, kastella kukkia ja täyttää Kuukausiliitteen ristikkoa.

Hyvä Sonera!?

Olen siis lomalla.

Olen nukkunut/torkkunut/löhnöttänyt kaksi vuorokautta

tuulettimen puhistessa vierellä.

Univelat on ilmeisesti kuitattu,

sillä nyt fyysinen olo on likimain elävä.

Kokemus kertoo, että vielä pari viikkoa näen

töihin liittyviä,

ei-kovin-miellyttäviä unia.

Mutta sitten nekin jäävät

ja henkinen uusiutuminen voi alkaa.

Viihdyn maalla niiiiiin hyvin.

Ikävöin vain omaa pikkupihaani kaupungissa

ja eläinystäviä.

Ylipäätään ajattelen,

että ihmisen on hyvä olla siellä missä on,

mikäli

on joku, jonka ottaa kainaloon

ja on joku, jota ikävöidä.

Muutoksia

Muutoksia on tulossa

ja tullut jo.

Välillä tuntuu,

ettei jaksa,

että haluaa jättää ihan kaiken silleen.

Sitten tajuaa,

ettei oikeasti niin tahdokaan.

Haluaa vain pahan olon pois.

Onneksi on näitä auttajia.

Kasvaminen sattuu niin pirusti.

Silti luonto tekee sen joka kevät.

Ohikiitäviä...

... ovat hetket onnen ja kevään.

Tässä kävi taas niin,

että aika rientää kiitää lentää

ja minä en pysy mukana.

Luonto ja puutarha alkavat kukoistaa,

linnut ruokkivat poikasiaan,

leppäkertut lentelevät,

mettiäiset ovat työn touhussa

ja lapsikin on järkyttävän pitkäksi hurahtanut.

Käveli keväisen kylmään meriveteen kaverin kanssa kikatellen,

ei kaivannut enää äitiä kädestä pitämään.

Sain aamulla tekstiviestin.

Vastasyntynyt perhe oli päässyt kotiin,

tytär söi äitinsä rinnoilla

ja tuore isä kirjoitti:

"Ei voisi olla onnellisempi olo."

Ei pidäkään olla.

Ei missään muualla juuri nyt.

Odotus palkitaan

Kärsimättömänä "mikä siellä maksaa?"- ihmisenä

puutarhanhoito ja ratsastus

ovat olleet minulle tärkeitä odottamisen ja nöyrtymisen

kursseja.

Siemen tai sipuli tai nuppu ei hurahda hetkessä

täyteen mittaansa.

Ei vaikka kuinka haluaisin.

Kasvu vie oman aikansa.

Alakuvan kirjopikarililjan sipulin laitoin maahan

syksyllä 2009

ja kukat näen vasta nyt.

Viime vuonna kyyhötin naama karikkeessa

kukkia odotellen - turhaan.

N y t ne alkavat kukkia,

ja ihan ilman kärsimätöntä hönkäilyänikin.

Tulppaanit tulivat ajallaan,

mutta voih, miten kauan ne seistä nököttivät nuppuina.

N y t alkaa avautumista näkyä.

Ratsastus se vasta onkin taitolaji

kärsimättömälle.

Koska siinä ei toimi yksin,

koska syy virheisiin istuu useimmiten satulassa,

koska hevosellakin on oma mieli

ja koska herkkyys ja luottamus

ovat yhteistyön perusta,

mutteivät mikään itsestäänselvyys.

Joskus, hetkittäin, olen hevosen selässä oivaltanut:

Näin sen pitää mennä.

Ja niitä hetkiä kannattaa odottaa.

Vaikka kirjopikarililjojen kuvioita ihmetellen.

Vierailuja ja lähtöjä

Long time, not seen.

Punarinta rouvineen on pyörähdellyt

pihallamme parina vuonna

loppukevään/alkukesän
aikoihin.

Ne ovat tomeria lintusia ja

sisäinen anglofiilini tuntee melkein

koti-ikävää

punarinnan nähdessään.

Kotiloita näkyy pihalla kesäisin riittämiin,

mutta tämä yksilö sai kunnian olla

kevään 2011 ensimmäinen bongaus.

Hortensiassa ei ollut enää/vielä mitään naposteltavaa,

kaveri oli aikaisin liikenteessä.

Ja sitten Tyttären löytö: edesmennyt hiiri.

Liekö vanhuuteen kuollut vanha hiirivaari,

vai syntymässä säikähtänyt nuorempi lapsenlapsi.

Asiallisen hautapaikan se kuitenkin sai.

Lähellä uinuu ikiunta myös

viime keväänä kukkapenkistä jään ja mullan alta

löytynyt siilivainaa.

***

Hiirivaari on kuollut,

tuli aika lähteä.

Se on nyt jotakin uutta,

ehkä sirunen tähteä.

Jäi metsään vaarin polku,

se tuskin ruohottuu.

Sitä ensin suru kulkee

ja sitten jo moni muu.

-Tuula Korolainen; Kuono kohti tähteä-

Keskiaikaa haistelemassa

Hakunila Vantaalla ei ole ihan pelkkää

elementtikerrostalohelvettiä.

Muutakin löytyy -

vaikkapa Hakunilan kartanon läheisyydestä.

Tänään siellä vietettiin keskiaikaisia markkinoita

ja tämä keski-ikäinen täti lähti sinne.

Mukavaa käydä Tyttären kanssa tilaisuuksissa,

joissa ei ole sitä pakollista kaljatelttaa.

Kartanon ympäristö on viehättävä

ja ohjelmaa riitti

Kustaa III:sta Kuolemantanssiin

ja laukkaaviin hevosiin.

Himoitsin näyttäviä hopeisia korvakoruja,

mutta kun kuitenkaan en ole ihan isokoruihminen,

jätin ostamatta.

Himoitsin myös upeaa harmaata

villakankaista viittaa,

jota heilautella.

Mutta olenko

viittaihminenkään?

On hankalaa, kun täytyy

aina myyntitiskillä ryhtyä pohtimaan

millainen ihminen sitä oikein onkaan.

Kasvua

Kielopelto kasvaa ja kukoistaa. Nuppuja näkyvissä.

Ihan ilman minun väliintuloani se tekee,

mitä sen kuuluu tehdä.

Kukkapenkistä akileijojen vierestä tunkee

jotain hennon lilaa.

Lienee samaa sukua,

akileijoja siis.

Tämä lämpö on ollut

suorastaan ylenpalttista,

Kaipaisin jo sadetta

antamaan kasvulle voimaa.

Äideille aivan kaikille

Onnittelut kaikille Äideille!

Omalta lapseltani sain kortin, jossa luki mm.

Äitini uskaltaa tappaa hämähäkkejä.

Ehkä se pitää ottaa kehuna.

Miksipä niin

Miksi joidenkin pihassa

kukkii VALTAVIA

tulppaaniPELTOJA?

Miksi joidenkin pihassa

kasvaa lumikelloja

hervottomina mättäinä?

Miksi eräiden ihmisten

takapiha on siisti ja romppeesta vapaa?

Miksi eräiden ihmisten

nurmikko

on jo nyt vihreä ja terhakka?

Miksi heidän työpöydälleen/autoonsa/yöpöydälleen

ei kerry arveluttavia läjiä sitäsuntätä?

Miksi jotkut ihmiset juovat simaa

ja syövät suklaata

ja kuitenkin laihtuvat silmissä?

Miksi jotkut ihmiset

menevät ja tekevät,

eivätkä vatvo ja mumise ja arkaile.

Mutta on minun takapihallani,
metsän reunassa,
sentään ihana kielopelto.

Kosto

Saivat sitten tapettua.

Osaman.

Mitä siihen sanoa?

Odotetaan,

millainen Osama II

tilalle nouseekaan.

Nousisiko taas joku

USA:n itsensä kouluttama.

Tappamisen karmeaa kierretä

ei glorifioi se,

että valtion päämies tulee televisioon

ja silmät hehkuen kertoo

raatoja syntyneen.

Vaikeaa ymmärtää.

Jalanjäljillä

Pääsiäinen saapui kera migreenin.

Kun se ei jyskytä pahimmillaan,

pystyn elämään ja olemaan

melkein normaalisti.

Oikeastaan silloin on helpointa

kääntyä sisäänpäin

ja miettiä jalanjälkiään.

Omia ja muiden.

Tuo kiviaita

on lapsuudenkotini naapurissa olevan

hautuumaan aita.

Lapsena kiipeilin sen yli,

nuorena juoksin oikopolulle

kavereiden luo.

Aidan sisäpuolelle on haudattu monta tuttua

ja useampi rakas.

Lapsena säälin hautojen kuivuvia kukkia

ja kastelin niitä,

vaikken maan alla uinuvaa tuntenutkaan.

Niin teen nytkin,

harrastus on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta.

Tästä kaivosta olen nostanut vettä

ensin pienillä voimilla

ja sitten vähän suuremmilla.

Siitä on nostanut vettä myös

Äitini, Äidinäitini ja Äidinäidinäitini.

Ja oma Tyttäreni.

Tämä jää on jäätä järvestä,

jossa opin uimaan

ja johon Äidinisäni hukkui.

Palaset laiturille noukki Tytär.

Tämä leppä on viihtynyt rannassa laiturin vieressä

ikiajat.

Lapsena olin varma,

että punkit asuvat siinä ja tipahtelevat sieltä

korvani taakse,

kun köllin auringossa tai liottelen varpaita vedessä.

Vieläkin se on minulle Punkkileppä.

Se ei näytä muistelevan menneitä

vaan keskittyy uusien leppien luomiseen.

Tulevaisuus ei ole takanapäin.

Valoa kohti

Aina tätä ihmettelee, joka kevät.

Sieltä ne vaan puskevat valoa kohti,

vahvana ja rohkeana.

Lunta oli vielä viikko sitten vaikka kuinka.

Sitten lumi haihtui, palasi Pohjoisnavalle.

Ja heti kurkistivat ensimmäiset liljat, narsissit

ja mitä kaikkea syksyllä maahan upotinkaan.

Ja yksinäinen lumikello.

Mihin sen kaverit jäivät?

Vaaleista vähän

Sen kerran,

kun tänne kirjoitin ajankohtaisista asioista,

eräs lukijani otti ja häipyi ja kirjoitti sitten blogissaan,

että karsii elämästään

itsekkäät oman napaan tuijottajat.

Olin hänen kanssaan eri mieltä.

Silläkin uhalla uskallan

sanoa jotain eilisestä vaalituloksesta.

Hämmästyin.

Mutta en niinkään Persujen jytkyä,

vaan Kokoomuksen suosiota.

Persut ovat protestin ilmentymä,

joita aina tulee ja joita

aina myös menee.

Päästyään osaksi

virallista päätöksentekoa ja v a l t a a,

he rappeutuvat ja myyvät periaatteensa.

Niin tapahtui Vihreille,

niin tapahtuu Persuillekin.

Mutta Kokoomus.

Mitä ihmettä?

Hallitusvastuun kantoi näissä vaaleissa näemmä Keskusta.

Minä äänestin toista laitaa,

eikä ehdokkaani päässyt Arkadianmäelle.

Näen työssäni

ja asuinympäristössänikin eriarvoistumisen seuraukset.

Ne eivät ole humaanin yhteiskunnan merkkejä.

Nyt vaan odotan,

että Kike Elomaa

nousee puolustusministeriksi.