Erno

Kuva lainattu Pirkanmaan Lintutieteelliseltä yhdistykseltä.

Kuukauden päivät sitten jäin otsa rypyssä pohtimaan, joko siitä on - voiko siitä olla - kaksikymmentä vuotta.

Erno Paasilinnan kuolemasta.

Ihailin häntä murrosikäisestä lähtien ja itkin parikymppisenä hänen kuolemaansa.

En tuntenut häntä muutoin kuin kirjojen ja haastattelujen kautta.

Hän puhui paljon yksinäisyyden sietämisestä, vallan turmiollisuudesta, oman ajattelun tärkeydestä, ystävyydestä metsän kanssa.

Se osui nuoreen tyttöön. Jäi elämään, kasvoi kaiketi hyvässä mullassa.

Monta kertaa näistä vallanpitäjien sekoiluista ja yleensäkin nykymenosta kuullessani

olen arvaillut, että mitähän Erno olisi tästä tuumannut.

Olisin halunnut tietää.

Vaikka oikeastaan arvaankin.

Aloitettu on

"Miksi sinä neulot kaikkea itsellesi, mutta minulla ei ole sopivia villasukkia?"

Tytär katsoi tiukasti ja aloitin selittelyn ja puolustelun. Että onhan sulla ja vaikka kuinka paljon.

Mutta tytär kasvaa paitsi ylöspäin, myös maata pitkin.

Ei löytynyt sopivia.

Aloitettu kyllä on, isommaksi kaavaillut sukat nyt vaan ovat ns. vaiheessa.

Minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, milloin nämä sukantekeleet ovat saaneet alkunsa.

Kaikkein eniten äimistelen omia väri- ja lankavalintojani.

Ohutta ja hurjankirjavaa. Lienen käsinyt pahasta värien puutostilasta tai hetkellisestä värisokeudesta.

Aina olen ollut mestari aloittamisessa. Intona uuden kimppuun, sitten hieman vähemmän intona. Ollapa pitkäjänteinen, vieläpä ihan yrittämättä.

Isoveljen ihanuus

Metrossa jokunen viikko sitten. Kaksi nuorta sievää naista puhuivat tuohtuneesti jostain tapahtuneesta, kuka sanoi ja kenelle ja miten katsoi pitkään. Kun oma ihmissuhderintama on tässä täti-iässä jo aika seestynyt, myönnän kuunnelleeni korvat lepattaen.

Ooh, mitä dramatiikkaa. Kärventyviä sydämiä.

Kunnes tajusin.

Eilen Meilahden sairaalan kahviossa. Kahvilan nuoret myyjäneitoset olivat aivan pöyristyneitä, hyvä kun toinen malttoi minulta maksun ottaa. Suut selittivät jostain ihan ihmetyypistä ja miten joku oli itkenyt ja onkohan se yksi suikkaritapaus.

Ooh, tuumin. Kellä on asiat noin huonosti? Voi surkeutta.

Kunnes tajusin.

Nuoret naiset, oikea elämä vielä edessään, kanssaelivät kulttuuriohjelma Big Brotheria.

Se sai heidät tunnekuohun ja puheripulin valtaan.

Minua hirvittää ajatus maailmasta, jossa TV-ohjelma kuohuttaa mieliä enemmän

kuin seinän takaa kuuluva "Älä lyö!"- huuto.

(Jos ihan pikkuisen kärjistän.)

Hilpetööri

Olen hilpetööri-ihminen. Huumaannun nähdessäni pientä ja kaunista, mielellään vanhaa tai edes vanhahtavaa. Pidän koukuista ja pikkuhyllyköistä. Valokuvakehyksistä. Nipsuttimista. Kylteistä. Suojaruukuista. Koreista. Peltipurkeista. Roikottimista. Perhoskoruista. Lintutauluista.

Oliko se Waltari, joka puhui intohimosta, nöyryydestä ja kauniista turhuudesta. Meillä on noita kaikkia - toivottavasti - mutta etenkin tuota viimeksi mainittua. Miehenkin keräilyinto on kohtalaisen vakavaa.

Kissan kiipeilypuu on minusta esineenä ruma, mutta se on tuiki tarpeellinen ja kiva kisulille.

Ei siis kaunis, mutta ei turhakaan.

Haikailen yksinkertaista, pelkistettyä elämää, mutta mitä teen kaikelle tälle turhuudelle.

Tarvitseeko ihminen ihan todella timantiksi muotoillun heijastimen?

Varsinkin jos sitä roikottaa naulakossa eikä takissa...

Mielipiteitä

Pakkasyön jäljiltä lehdet ovat kauniita.

Mietin aina paleltaako lehtiä pakkasella. Se on helmasyntini; inhimillistäminen.

Tytär lähti kouluun ja sanoi näitä sokerihuurretuiksi vaahteroiksi.

Mistä lienee oppinutkin sokerihuurrettu-sanan. Ei ainakaan kotoa.

Pari iltaa sitten Tytär kysyi, miksi koko ajan puhutaan homoista. Yritin selittää, taas kerran. Hän ymmärtää homouden, muttei sitä, miksi selvästä asiasta pitää puhua koko ajan.

Aikuisten maailmassa asioista jankataan eli keskustellaan, koska demokratiassa kaikki saavat sanoa mielipiteensä.

Se on arvo sinällään, sananvapaus.

"Ai vaikka olisi väärässä?" Tytär äimisteli.

Ja taas alusta: jokainen ihminen näkee asiat omasta vinkkelistään, se on hänelle oikea, vaikka sitten toisen mielestä ihan outo tai vääräkin. Ihmisiä kasvatetaan eri tavoin, he oppivat erilaisia tapoja katsoa maailmaa ja arvostavatkin eri asioita. Mutta jokaisen mielipide on sinällään tärkeä.

Miten vaikeaa tämä Voltairen (suuhun laitettu?) viisaus:

Vaikka en ole samaa mieltä kanssanne juuri missään asiassa, puolustan kuolemaani asti teidän oikeuttanne sanoa mielipiteenne

Kohua

Kauheasti on kohistu viime päivinä. Aiheina kaljapullo vs. Yle ja homous vs. kirkko.
Instituutiot narisevat liitoksistaan. Mikä voidaan hyväksyä, mikä ei.
Ja millä hinnalla nämä valinnat tehdään.

Harva varmaankin juoksee repimään televisiolupansa ja heittää vastaanottimensa ojaan, vaikka kalja-ankkurin pikkupila jurppisikin.

Sen sijaan poliitikon homolausunto saa ihmiset painamaan nappia sankoin joukoin. Kollektiivinen etusormi on hiiren vasemmalla painikkeella.

Koska jos et viimeistään nyt eroa tuosta viheliäisestä taantumuksen linnakkeesta, olet osa sitä ja mielipiteesi nousevat samasta halveksinnan pesäkkeestä.

No, minä en eroa kirkosta, vaikka se olisikin helpoksi tehty ja vaikka se olisi millainen trendi. Kuulun samaan kirkkoon kuin kansanedustaja P. Räsänen, mutta hän ei vaikuta asenteisiini ihmisten seksuaalisuutta kohtaan. Hän saa olla sitä mieltä kun on ja jollain tasolla kunnioitankin hänen omaa linjaansa. Mekonkääntäjiäkin on nähty.

Ajattelin katsoa Ylen ohjelmiakin, ihan riippumatta siitä, saiko joku ansionsa mukaan vai ei. Kaikkea ei onneksi tarvitse lampaana hyväksyä.

Kaikkeen ei tarvitse sännätä lampaana mukaan.

Päivästä toiseen

Aika kuluu kuin siivillä. Kun maanantaiaamu aukeaa, onkin jo heti perjantai. Ja sitten herätäänkin taas maanantaihin. Humps, aika katoa käsistä. Haluaisin elää siten, ettei kaikki tekeminen ja ajantaju kietoutuisi liikaa kalenterin ympärille.

Vuodenaikojen kyllä, nehän tuntee luissa ja ytimissä.

Vihaan tekopirteitä radiojuontajia; kuinka taas mennään kohti viikonloppua ja on lupa vähän rentoutua.

(Ja kenties lähteä "radalle" tai joku muu omituinen kiertoilmaus.)

Eihän elämä saa olla pelkkää viikonlopun odotusta!

Monta hyvää päivää jää elämättä ja nauttimatta. Tai kärsimättä, välillä sitäkin, vääjäämättä.

Tuolta minusta tuntuu.

Roikun ajan reunassa kiinni.

Carpe diem ei tahdo onnistua juuri nyt.

Memento mori

Se on päivittäin mielessä. Kuolema. Poistuminen. Nukahtaminen uneen, josta ei enää herää.

Kun olin lapsi, hautajaisia tuntui olevan vähän väliä.

Opin jo varhain käyttäytymään hautajaisissa, minulla oli ja on iäkäs suku.

Aloin pikkuvanhana kakarana kuvittelemaan, miten toimisin, jos joku tositosi rakas kuolisi. Sitten pääsin elämään senkin tilanteen ihan livenä, useammankin kerran.

Kuivaharjoittelusta ei ollut apua.

Parin vuoden aikana on lähtenyt monta, jotka ovat jättäneet tyhjän tilan.

Onneksi on hyviä muistoja, joilla autius täyttää. Onneksi on syvä kiitollisuus.

Onneksi heillä oli pitkä elämä rakastaa ja huolehtia.

Mutta kaksi heistä lähti kesken kaiken. Niin ihminen ajattelee.

Kaipaamaan jäi viisi pientä lasta.

Tiedän, miltä pienen kaipaus tuntuu.

Se on meillä sukuvika.

Syystalven värit

Maapaikallamme on aina niin kitkeränsuloista käydä.

Jokainen puu ja kivi ja polun mutka on niin tuttu ja merkitystä täynnä.

Tuossa istuin silloin. Tuonne aina juoksin. Tuossa murtui varvas.

Ja erityisesti: mitä kaikkea sukupolvet minua ennen siellä ovat kokeneet.

Jotain tiedän, kaikkea en milloinkaan.

Syksy on ollut tänä vuonna kullankeltaisia lehtiä valkoisen lumen loisteessa.

Mieletön, mieletön väriyhdistelmä. Kamerallani sen loiston ikuistaminen ei näytä onnistuvan. Jääköön siis mieleeni.

Hienoa ruokaa

Jos minua jokin asia oikein vakavasti nyppii, niin ruoalla hienostelu. Kaksikymmentä vuotta sitten tuiki harva suomalainen tiesi, mitä on pesto, wasabi, latte, wokki, korianteri, mozzarella sun muut - ja jos tiesikin, ne eivät mitenkään välttämättöminä ainesosina kuuluneet Matti ja Maija Meikäläisen ruokakaappiin.

Nyt ateriasi on tylsä ja kovin maalainen, jos et purista graavilohesi niskaan wasabia tai lisää lihakeittoosi korianteria tai syö tomaatinsiivuasi mozzarellan keralla. Kaikki ovat ihan kelpo asioita, mutta niin on riisipiirakka munavoillakin. Jotenkin suomalaisuuteen kuuluu, että imaisemme vaikutteita ulkomailta ja otamme ne itsestäänselvän hyvinä, oikeina ja välttämättöminä.

Ovat muka hienompia.

Minut on kasvatettu ruisleivällä, piimällä, karjalanpaistilla, perunalla ja sienisalaatilla.

Kun lapsena yritin asiaankuuluvasti nirsoilla, sain kuulla nälän olevan paras mauste.

Ja sitä se olikin.

Vieläkin naurattaa TV-ohjelma varmaan kymmenen vuoden takaa, jossa miespuolinen kokintapainen ilmoitti erottavansa puhvelinmaidosta tehdyn mozzarellan lampaanmaidosta valmistetusta, koska edellisen maku nyt on vaan niin paljon syvempi.

(Onko joku joskus maistanut syvänmakuista mozzarellaa?)

No, mies teki kameroiden edessä sokkotestin ja väärin meni.

Voi sitä selittelyn määrää.

Minä lähden nyt maalle syömään suomalaista kotiruokaa. Eikä tarvitse päätään vaivata puhveleilla ja heidän maidollaan.

Metsätaiteilija

"Äiti, mä olen tämmöinen metsätaiteilija. Leikisti."

"Kuule kyllä sä olet sellainen ihan oikeastikin."

Tytär kirmailee metsässä ja leikkii olevansa metsätaiteilija, se olento, joka maalaa puut syksyisin kullalla ja oranssilla. Hän myös värjää pensselillään pihlajanmarjat ja puolukat punaisiksi.

Tytär puhua pulputtaa ja selittää koko ajan tekemisiään kuin suurelle yleisölle.
Hän on kerronnassaan kaikkivoipa ja kaikkitietävä, metsän kuningatar.
Hänen peräänsä voisi kuvitella pienten oppilaiden parven. Tieto ja oppi metsän oikeaoppisesta syysvärjäyksestä siirtyisi seuraaville metsätaiteilijoille.

Hän kaipaa pikkusiskoa tai -veljeä, jota ei valitettavasti tule saamaan.
Jotenkin häntä katsellessani mieleeni tulee, että se olematon pikkusisar menettää paljon.

Vapauden kutsu

Jos syksy on mieleeni ja meri on mieleeni, syksyinen meri lieneekin sitten huipennus.

Ei valittamista, Itämeren(kin) äärellä tietää, että jos tuosta nyt lähtisin purjeet ylhäällä, pääsisin kaikille maailman merille ja väylä olisi auki edessäni mennä. Tärkeintä on tieto siitä

- vapaudesta -

ja se on meressä upeinta.

Meren rannalla on helppo hengittää, vaikkei lähistön iso ja kiistelty satama välttämättä silmiä hivellyt. Mutta sekin rakennelma on tarpeen; työtä ihmisille, ruokaa kauppojen hyllyille.

Viikonlopun ajan mieltäni on hiertänyt mm. Nobelin rauhanpalkinto ja se, miten virallinen Kiina on kansalaisensa saamaan palkintoon suhtautunut. Rusinaksi pullaan satuin katsomaan uutispätkän Pohjois-Koreasta, jossa enteillään vallan vaihtumista isältä pojalle.

Vaihtuuko valta oikeasti ja mihin suuntaan, jää nähtäväksi.

En usko, että länsimainen kulutus- ja yksilökeskeinen kulttuuri tuo onnea, mutta valinnanvapaus oman elämän suhteen on ihmisoikeus.

Minun vapaudenkaipuuni ja -tarpeeni on maailman mittakaavassa jotain kovin pientä ja itsekkyyden värittämää. Hyvähän minun on.

Rohkelikko

Yritin otta kuvia pihan vallanneesta lintu- ja piennisäkäslaumasta, mutta ne syystäkin epäilevät ihmisiä ja häipyivät sen siliän tien. Tämä kaunis ja rohkea ei väistynyt, vaan hallaöitä uhmaten se kukoistaa ja availee nuppujaan. Lajitoverit on jo aikaa sitten viety kompostiin. Tämän jätin, vaikka vähän epäilinkin sen voimaa kukkia.

Onneksi annoin tilaisuuden.

Se olikin ainoa tämän värinen siitä sipulisatsista.

Ehkä se ujouttaan jätti kukintansa viimeiseksi, aikaan, jolloin saisi olla yksin.

Arjen rakastajatar

Otsikko kertoo minusta paljon. Ihan tavallinen arki on ihana asia. Se on elämäni selkäranka ja peruskallio. Sen varassa voi tehdä pyrähdyksiä juhlaan ja palata taas tyytyväisenä takaisin. Todeta, ettei ole korkokenkäihminen eikä jonninjoutavan puhuminen ole minun taiteenlajini. Olen niin tosikko ja vakavamielinen, että haluan puhua oikeista asioista, tuntea sanovani jotain oleellista ja saada puhekumppanin tuntemaan, että hänkin sanoi.
En vain täyttää ilmaa sanoilla.

Nuorena neitinä sitä tuli kuljettua aika kyseenalaisissakin kinkereissä, muuta tiesin jo silloin itseni ja taipumukseni. Loppuillasta minut löysi aina jostain nurkasta keskustelemassa

yhteiskunnallisista asioista.

Tohtiiko tätä sanoakaan; en ole oikein taitava juhlaihminen.

Jos ammattini tai asemani edellyttäisivät useita viikottaisia esittäytymisiä erilaisilla kokkareilla, kissaristiäisissä (no niihin menisin), avajaisissa ja vastaavissa tilaisuuksissa, minulta katoaisi maalaisjärki ja sitä kautta elämänilo. En jaksaisi kauaa. Alkaisin miettiä synkkiä asioita, tavallistakin synkempiä, ja naamastani paistaisi ajatusteni tilanteeseen epäsopiva tunnelma. Minulla on yksi erittäin hyvin toimiva taito useiden heikompien seassa ja se on englanniksi ilmaistuna bullshit detector. Minun on pakko tarttua siihen bullshitiin ja sehän ei käy.

Kun on kerran tultu juhlimaan.

Onneksi saan nauttia arjestani eli elämästäni ihan ilman turhia sosiaalisia pakkoja. Pakko on tällaiselle vapauden rakastajalle kirosana. Jonkun mielestä arki on pakkoa pullollaan.

Pakko käydä töissä, pakko siivota, pakko pyykätä, pakko käydä kaupassa jne.

Kysymys on näkökulmasta. Meidän pakkomme olisi joillekin ylellisyyttä.

Oikeat Äänet

Pihallamme on ollut jo viikon lintulauta ahneimmille pikkusiivekkäille ja talipallojakin on tarjolla siellä täällä. Tiedän, on ehkä liian aikaista aloittaa lintujen talviruokinta, onhan metsässäkin vielä paljon syömistä tarjolla. Pikkutintit tulivat kuitenkin ihan itse parveilemaan ikkunan alle syötyään ensin kukkineet auringonkukat siemenistä tyhjiksi ja tulkitsin sen vienona ilmoituksena pikaisen pikkupurtavan tarpeesta. Minulla on sydämessäni heikko kohta pikkulinnuille.

Ja kyllä ne syövätkin, ihan tolkuttomasti verrattuna hentoiseen ja kepoiseen olomuotoonsa. Toisaalta alituinen pyrähtely ja singahtelu siiville varmasti viekin energiaa. Jokainen voi kokeilla itse.

Parhaimmillaan pihallamme on samalla kerralla ollut viisi oravaa, kaksi mustarastasta, yksi sepelkyyhky ja epälukuinen jengi tali- ja sinitiaisia. Tänä aamuna näin ilmeisesti vihervarpusen ja jonkun, vielä tunnistamattomaksi jääneen lintusen. Tästä ahmattien tarjoamasta gourmet-henkisestä aterioinnista me nautimme,

kissani ja minä.

Lintuja tarkkaillessani olen usein, yleensä luonnossa ja siellä on mieleeni muotoutunut käsite Oikeat Äänet. Olen riippuvainen Oikeista Äänistä, mutta riippuvuuteni on ehdottoman myönteistä lajia. Vieroitusoireisiin niiden pahimmassa muodossa en ole vielä onnekseni törmännyt, mutta lievänä Oikeiden Äänien puutos aiheuttaa olotilan, jota voisi kutsu sillä rumalla v:llä alkavalla, objektin vaativalla verbillä. Tulee ahdistus, tulee turhuuksien turhuus-olo, tulee halu karata.

Oikeita Ääniä ovat tuulen humina, sateen ropina, aaltojen läiske rantaan, linnun sirkutus, pöllön huhuilu, askelten narina pakkaslumella, kavioiden kopse, aito nauru. Siinä ensimmäiset mieleen juolahtaneet. Niillä on huomattavan suuri, tukeva vaikutus mielenrauhalleni. Puhun ennemmin mielenrauhasta kuin mielenterveydestä, sillä kukapa meistä ihan terveen kirjoissa kulkee.

Diagnooseja tulee aina uusia.

Syksyn valoa

Vilustuin ihan omaa hölmöyttäni. Kuka käski mennä hallayön jälkeen kevyissä vetimissä aamutallia tekemään. Olen ensimmäisenä karjumassa lapselle hatuista huiveista käsineistä, mutta esimerkin näyttäjänä olen häpeällisen huono. Ja kiusallisen käheä.

Syksy on silti upeaa aikaa. Syksyinen valo ja sininen taivas ovat syvyydessään jotain ihan muuta, kuin kesän itsestäänselvä sinitaivo kera auringonkehrän. Ihmeellisellä tavalla tuo luopumisen, kuihtumisen ja kuolemisen vuodenaika saa minut pirteäksi ja tarttumaan pitkään sivussa olleisiin askarruksiin uudella, hämmästyttävällä innolla. Tyttären villapaita oli ollut vuoden ihan omissa oloissaan puolivalmiina, mutta eilen illalla teen ja nenäliinojen välissä nykersin sen valmiiksi. Aamulla kouluun lähti uudesta villapaidastaan ylpeä tyttö.