Viimeinen sulkekoon ovet

Sain olla kuluneena vuonna

lähellä luontoa

lähellä syntymää

lähellä elämää.

Myös hyvin lähellä kuolemaa,

mutta lopulta se tuli hänelle helpotuksena

ja meille jäi

suuri kiitollisuudentunne.

Onneksi hän tiesi sen jo eläessään.

Sitä toivon kaikille;

että vuoden päästä tästä

voitte katsella taaksenne

ja olla kiitollisia.

The New Year lies before you. Like a spotless tract of snow.

Be careful how you tread on it.

For every mark will show.

~Author Unknown~

Sekasortoa

Lunta sataa suoraan, ylhäältä alas, hitaasti.

Kuin hidastetussa filmissä.

Odotan, milloin joku painaa pausea.

Tyttären pieni tiiriäiskaveri tuli hakemaan leikkikaveria.

Katsoi ympärilleen ja sanoi,

ettei ole koskaan nähnyt sotkuisempaa eteistä.

En tiedä, olenko minäkään.

Kolmen ihmisen pipot, hatut, huivit, hanskat, sukat sun muut

villaiset vermeet täyttävät tilan.

Ja sitten vielä kenkiä joka lähtöön ja lajiin

sekä kolmet luistimet.

En vaan kykene järjestykseen,

kadehdin niitä, jotka kykenevät.

Minulla on taipumus sekasortoon.

Kissa repi lintujen siemenpussin hajalle.

Auringonkukansiemeniä

on nyt siellä sun täällä.

Kissa on puolestaan kadonnut.

Epäilen sen palailevan piilostaan

iltaruokaan mennessä.

Takaisin arkeen (ihanaa!)

Nopea arkeen palauttaja on vaikkapa perintö- ja veroasioiden hoitaminen

pankissa, isännöitsijällä, kirkkoherranvirastossa, verotoimistossa ja taas pankissa.

Olen virallisesti elossa, koskapa minulla on nyt hallussani paperi,

jossa lukee, että minä elän.

Tai ainakin nimeäni ja sos.tunnustani käyttävä henkilö elää.

Kissa rakastaa vai pitäisikö sanoa jumaloi
hahtuvien lammasmaista tuoksua.
Hahtuvasta neulominen on mahdotonta,
ellei kissaa ole teljetty lukkojen taa.
Onneksi on tuoksutontakin lankaa.


Perjantain Hesarista luin toimittajasta, joka oli pitänyt viikon
mediapaaston.

Kaipaisin sellaista itsekin.
Olen liian kiinnostunut
kaikesta olevinaan tärkeästä
ja ajankohtaisesta.
Totuin jo lapsena siihen,
että k a i k k i uutiset kuunneltiin ja/tai katsottiin.
Sääkin sataan kertaan.
Vähempikin tieto maailmasta riittäisi.


Mutta ihanaa, että on arki.
Juhlina en ole parhaimmillani,
arkena minulla on siihen edes mahdollisuus.

Minun jouluani

Yli 30 asteen pakkasesta haimme kuusen ja samalla hinnalla saimme

nähdä talviauringon kesärantamme yllä.

Kannatti vähän palellakin.

Mitä tein jouluna?

Nukuin. Maistelin lapsen leipomia pipareita. Tuoksutin kuusen tuoksua. Nukuin.

Katselin kynttilän liekkiä. Valmistin jäälyhdyn. Nukuin.

Ruokin ja katselin lintuja. Nukuin.

Valmistin ja söin riätikkälooraa, jota minulla on vielä

täksikin viikoksi.

Nukuin.

Mukava oli joulu ja nyt jo paremmalla puolella.

Muistona.

Siitä puhe, mistä...

... ei tosiaankaan ole puutetta. Lunta ON ja lisää tippuu taivaalta.

Jollain kierolla tavalla nautin.

Tämä on oikeaa talvea,

vaikka käytännön elämä olisikin helpompaa

kera vähemmän lumen.

Mutta tuleepahan juteltua naapureiden kanssa tavallista enemmän

- tietysti lumesta.

Aion kääriytyä lumisen talon suojiin,

laittaa takkaan tulta

ja ehkäpä leipoa torttuja.

Lanttulaatikko on himoherkkuani

ja sen teen jouluksi itse.

Muuten luotan - tai ainakin turvaudun - elintarviketeollisuuteen ja

tietysti äitini kokintaitoihin.

Lempeää ja sielua ravitsevaa

joulua kaikille!

Oman rummun tahtiin

Paljon puhutaan tahdin hidastamisesta.

On melkein trendikästä

downshiftata ja hyvä niin.

Kerrankin trendi, josta voin puhua yökkimättä!

Aika moni on muuttanut elämisensä ja olemisensa

radikaalisti; muuttanut maalle ja alkanut toteuttaa

yksinkertaista ja luonnonmukaista elämäntapaa.

Voisin liittyä heidän joukkoonsa.

Minulla on vahvat siteet maaseudulle

ja tietotaitoakin.

Ei ehkä EU-direktiivien mukaista,

mutta sotienjälkeistä kuitenkin.

Perheellinen ei kuitenkaan

noin vain muuta paikasta toiseen.

Onneksi hidastamista voi toteuttaa

kaupungissakin.

Minulla siihen on auttanut lyhennetty työviikko,

jolloin jää aikaa ja ennen kaikkea voimia

tehdä muutakin kuin palkkatyötä.

Juurilleen sieluani ovat palauttaneet hevoset.

Rahaahan niihin menee, mutta onnea voi

näköjään ostaa rahallakin.

Mustat kynnenaluset tallilla käynnin jälkeen

eivät ole surureunukset.

On hoidettu ja huolehdittu ja se näkyy

ja tuntuu hyvänä mielenä.

Toisaalta en ole koskaan ollut ns. uraihminen,

en arvota itseäni ja arvoani työn kautta.

Ura kuulostaa jotenkin samalta kuin kahle.

Kuka haluaa vapaaehtoisesti kahleisiin?

Ilmeisesti aika moni.

En ole koskaan ollut muodin tai uusimpien must-juttujen perään,

mutta aivan varmasti olen ostanut paljonkin turhaa

lohdutukseksi tai toiveidentiteettiä tukeakseni.

Onneksi ikä tuo viisautta siihenkin hulluuteen.

Sillä aika vähällä tulee toimeen suuremmin kärsimättä.
Ja jos ei kulje oman rumpunsa tahtiin,
alkaa vain tallata omille varpailleen.

Torstain miehet

Eilen pitkästä aikaa näiden kanssa, kunto antoi myöten.

Hevosten läheisyys tekee hyvää

ja aurinkokin näyttäytyi.

Torstaina voin katsella kuvaradiosta

kahta mukavaa miestä.

Ja nyt en puhu ulkonäöstä, vaikka ei

niissäkään vikaa ole.

Freud voisi pyöritellä silmiään,

mutta minusta preerian uudisraivaajaisä ja tanskalainen maajussi

ovat hienoja miehiä.

Maanläheisiä, avoimia, käteviä, ilosilmäisiä.

Tässä täti-iässä sitä joskus miettii

omia miesvalintojaan,

ammoisia ja nykyistä.

Tällä järjellä varustettuna en olisi jäänyt siihen,

mihin joskus nuorena jäin.

Toisaalta uskaltaa jo katsoa itseäänkin

kulmat kurtussa.

Olinko minäkään aina ihan reilu,

olenko sitä vieläkään.

Kantapään kautta, valitettavasti.

Valoa kohti.

Ei enää viikkoakaan

ja matkaamme valoa kohti.

Edes jotakin

Ostin yhden lempikirjailijani kirjan omakseni (vaikka niin kovasti yritän päästä kaikesta

ylimääräisestä ostamisesta eroon),

koska kirjalla on niin loistava nimi.

Toimintaohje haaksirikkoisille.

Eilen olin kylässä kälyllä

ja hänen olohuoneen pöydällään oli

Siri Hustvedtin uusi alkukielinen teos, jossa

hän kertoo tuntemuksistaan ja reaktioistaan

isänsä kuoleman jälkeen.

Vaikutti kiinnostavalta.

Olen miettinyt Ruotsia, pommeja, islamia, Nobelia, Kiinaa, tyhjää tuolia,

ihmisenä olemista, oikeuksia ja velvollisuuksia.

Miettinyt, mitä itse voisin tehdä ja miten vähän se lopulta sanon.

Voin opettaa lapselle: Älä aiheuta tarpeetonta tuskaa.

Voin yrittää elää itsekin niin.

Sen voin tehdä.

Herkuttelija

Minä olen yksinkertaisen ruoan ystävä. Kun siihen lisätään

määritelmät

kotimaisuus, tuoreus ja eettisyys,

olen tyytyväinen.

Mies on hieman kokeilevampi ruokailija.

Tytär on synnynnäinen gourmet-ihminen ja herkuttelija.
Kun muut kaksi-kolmevuotiaat kiljuivat

mahallaan karkkihyllyjen edessä,

meidän uhmailijamme karjui vihannesosastolla:

"Äitti otta paltaa, minä haluun paltaa!"

Tarina on prikulleen tosi.

Hän jaksaa katsoa kokkiohjelmia, joita TV:ssä onkin

pelottavan paljon.

Minua ne yleensä hermostuttavat

räävittömyydellään.

Mietin aina, k u k a nuo kaikki raaka-aineet ja valmiit ruoat syö

ja paljonko menee haaskuuseen.

Olen ruoan suhteen huumorintajuton.

Tyttären olisi aina saatava tietää heti aamusta,

mitä illalla on ruokana.

Hän ei ole luopunut toivosta

saada muokattua minusta suunnitelmallisen äidin, joka maanantaina tietää,

mitä torstai-iltana aterioidaan.

Viikonloppuna lapsi askaroi meille alkupaloja.

Salami oli Italiasta, juusto Espanjasta, kirsikkatomaatit mistä lie

Hollannin alusmaasta. Voi kauhea.

Kurkku ja patonki sentään Suomesta.

Sitten hän isänsä avustuksella keitteli tanskalaisia

sinisimpukoita varsin

omaperäisessä liemessä.

Kaikki oli hyvää, en voi väittää vastaan.

Nälkä on paras mauste ja

tässä tapauksessa myös pienen kokin

valtava into tehdä perheelle herkkuja

antoi ruoalle herkullisen säväyksen.

Kauneudesta

Kirjailijatar on huumannut lukijoitaan satumaisen kauniilla kuvilla

Venetsiasta. Kiitos!

Toinen toistaan upeampi otos on saanut minut miettimään

kauneutta - taas kerran.

Olen usein päätynyt ajattelemaan,

että kauneus, kuten rakkauskin,

tekee kipeää.

Sen on pakko tehdä, ollakseen aitoa ja

vakavasti otettavaa.

Niin ajattelin pateettisena parikymppisenä

ja niin taidan ajatella vieläkin.

Puhutaan Stendahlin syndroomasta,

kauneuden yliannostuksesta fyysisenä oireena.

Koin jotain sellaista kymmenisen vuotta sitten

kierrellessäni yksin

Toscanaa, tuota jo melkein kliseeksi muuttunutta

Italian maakuntaa.

Useampi päivä Firenzessä ja sitten

junalla Sienaan, ilman sen kummempia odotuksia.

(Paitsi tietysti kirkkoja, sillä olen fanaattinen kirkkojen tutkailija.)

Sienan Duomossa sielussa napsahti.

Aloin aivan yllättäen itkemään nähdessäni sen kaiken.

Seisoin sillä ihanalla lattialla ja itkin.

Näköaisti ei enää jaksanut reagoida

pelkällä ihastelulla.

Jälkeenpäin istuin kahvilassa

ja mietin tapahtunutta.

Olin jotenkin ihan turta,

melkein masentunut.

Luulen, että jos olisin matkustanut

jonkun kanssa ja minulla olisi ollut

muitakin juttukavereita kuin päiväkirja

ja satunnaiset paikalliset ihmiset,

olisin saanut purettua itseäni

paremmin, jakaa kauneuden,

eikä itkua olisi tullut.

Beauty - in projection and perceiving - is 99.9% attitude. ~Grey Livingston

Uskon, että kauneus on asenne maailmaa kohtaan,

kuten myötätunto tai uteliaisuus.

Jos haluaa aistia ja kokea kauneutta,

on oltava avoin ja vastaanottavainen.

Muutoin kävelee, paitsi onnensa,

myös kauneuden ohi.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Otsikko on kirjaimellisesti totta.
Puolimetriset hanget korkeat nietokset.

Kehtuuttaa vieläkin, mutta olen sentään neulonut sukan valmiiksi

ja toista aloittanut.

Pyyhkinyt pölyjä.
Vienyt postiin synttärikortin kummitytölle.

Lohdutellut lasta. Rapsutellut kissaa.

Olkipukit etsivät vielä paikkaansa,

mutta eiköhän se meille kaikille

tästä maailmasta löydy.

Kaikenlaista saa tehtyä, tarpeellistakin,

vaikka vähän välillä kehtuuttaisikin.

Kehtuuttaa

Kun edesmennyt mummoni ei ollut ihan virkeimmillään ja valmiina

valloittamaan maailmaa,

hän totesi, että häntä kehtuutti.

Ulkosavolaisille tiedoksi, että silloin häntä

ei hotsittanut, evvk, ei napannut, onks pakko jos ei haluu- mietitytti

jne.

Voisin sanoa ihan samaa.

Minua kehtuuttaa oikein voimalla.

Joulua en jaksa edes ajatella.

Olen huomannut, että se tulee ja myös menee

ilman ylenmääräistä höösäystä.

Joulukortit lähetän, mutta nekin valokuvista valmisti ihan joku muu.

Tänä jouluna eivät sormeni taivu liiman, kartongin, huovan, silkkipaperin

tai kiillekynien ympärille.

Tytär on vähän ihmeissään. Äiti on erilainen kuin aiempina talvina.

Mies kyselee, milloin joulusiivous alkaa. Vastasin, että ihan milloin sinulle sopii.

Voisiko joululoma olla loma joulusta?

L u m i

Nyt sitä tosiaan on: lunta.

Tipujen siemenlato sai vuorokaudessa ihan kohtalaisen
lumikerroksen katolleen.
Kun kahlasin ottamaan kuvaa ja lisäämään tipuapetta,
lunta oli puoleen reiteen.
Oikeastaan aika ihanaa.
Ihan kuin ammoin lapsena.


Lapsena lunta rakasti.
Pulkkailu, hiihtäminen, luistelu, lumilinnat, lumikodit, lumitallit ja lumisairaalat.
Oli leikin teema mikä vaan, lumessa ja lumesta se onnistui.
Lumi itsessään oli leikki.



Kunnes minusta tuli rokkariteini ja lumi oli este tai ainakin hidaste.
Sitten tulivat lumettomat, lämpimät talvet ja piti kulkea takki auki.
Konkreettisesti ja henkisesti.


Lopulta ympyrä tuli täyteen tyttären saavutettua
taaperoiän ja minun kasvettua riittävän vanhaksi
ilahtuakseni lumesta uudelleen.


Parina viime talvena olen oikeasti nauttinut
lumesta lapsen ilon myötä.
Kunhan se ymmärtää kadota sopuisasti
kevään tulon myötä.

Kiehtovaa

Tavallinen arki on kiehtovaa, joskus suorastaan maagista.
Tänään minua kiehtoi se usein toistuva merkillisyys,
että vaikka bussit kulkevat kotimme lähistön "iso tietä" pitkin

arkisin päiväsaikaan noin 10 minuutin välein,
minun ilmestyttyäni pysäkille
vuoroväli venyy

vähintään vartiksi.

Tänään se oli 21 minuuttia, vaikka

en minä niuhota ja minuutteja laske.

Asia vaan kiehtoo minua.

Suuremmalti minua ei kiehdo, miksi se viereinen jono etenee aina nopeammin kassaa kohti.

Minua kiehtoo se, miksi oma jononi ei liikahda mihinkään suuntaan.

Kiehtovaa ei ole se, että unohdan ainakin puolet

päänsisäisestä kauppalistastani.

Kiehtovaa on se, että edelleenkin vakaasti uskon

muistavani hankkia kaiken tarvittavan.

Kiehtovaa on mennä apteekkiin ja todeta, että kun sama voide/salva/rasva

jota itse käytät ja edullisesti ostat,

laitetaan purkkiin/tuubiin/pulloon, jossa lukee

hevoselle/nautaeläimelle/lampaalle,
litrahinta onkin pompannut taivaisiin.

Kiehtovaa oli katsella aamulla tytärtä,

joka oli lähdössä luokan kanssa teatteriin.

Ipana, joka on pienestä asti halunnut kulkea eri teattereiden

lastennäytelmissä, nukketeattereissa, musikaaleissa

sun muissa,

ilmoitti tiukasti, ettei missään nimessä tahdo lähteä mihinkään

tyhmään teatteriin.

Kiehtovaa, ah niin kiehtovaa.

Vuotaja

Mitä pitäisi ajatella Julian Assangesta ja koko

Wikileaks- organisaatiosta?

Pahaisia hakkereita

vai oikeamielisiä totuuden paljastajia?

Raiskaussyyte ja Interpolin mukaantulo juuri nyt

tuntuu osuvan liian hyvin yhteen isojen paljastusten kanssa.

Onhan iso ja komea United States of America

saanut nenilleen

ja sitähän ei voi rankaisua saamatta tehdä.

Mutta mm. afgaaneilla on oikeus tietää Yhdysvaltain

vastuulla olevien

siviiliuhrien todellinen määrä.
Palestiinalaisilla on oikeus tietää, miten paljon USA

manipuloi Lähi-idän konflikteja.

Jne.

Partaradikaali sisälläni iloitsee globaalien salaliittojen

ja (kaikille kuuluvien?)tietojen paljastamisesta.

Yksilöiden vastaiskusta järjestelmää kohtaan.

Turha kuvitella, että poliitikot johtavat maailmaa.

Tai maata - näkeehän se jo Suomessakin, että

poliitikot kumartavat rahalle ja sen suomalle vallalle.

Äitihenkilö sisälläni taas kammoaa

kaikenlaisia kansainvälisiä jännitteitä.

Assange pakoilee

vain kahdesta syystä:

joko 1) hän on syyllinen

tai 2) hän ei ole syyllinen, mutta tietää, ettei saa oikeutta

Mutta ihan oikeasti toivoisin,

että totuus voittaisi tämänkin sotkun.