Vuosikymmen äitinä

Tyttären syntymästä on vuosikymmen.

Hän on kasvanut pituutta,

on ehkä jo syksyllä äitinsä pituinen.

Hän on oppinut paljon,

ehkä äidiltäänkin jotain.

Jotain hyvääkin, sellaista josta toivottavasti

joskus sanoo:

"Mummokin teki aina näin."

 

Hän osaa asioita,

josta äidillään ei juuri ole käsitystä

tai uskallusta.

Hän soittaa kanteleen kieliä suloisesti

ja leipoo rohkeita pullia.

Vääntää taikinaa muotoihin ja kuvioihin

ja nauraa pyöreitä pullia pyörittävälle,

latuunsa juuttuneelle äidilleen.

 

Niin hänen pitääkin.

 

Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.

- Aale Tynni -

 



Omia mokia

 

 

 

Taas lienee aika kääntyä kohti blogini hiljaisuutta.

 

Miten paljon asioita voikana mahtua yhteen syksyyn ja yhteen talveen.

Osaan pystyin vaikuttamaan, mutten tehnyt sitä.

Osaan ei kysytty halukkuutta ja ne minä kestän.

Mutta etten estänyt silloin, kun aika oli.

Sitä pitää nieleskellä pitkään.

Syyllisyyttä.

Omaa mokaa.

 



 

 

Kevään tulosta puhutaan. Uskon vasta kun näen ensimmäisen auringossa kylpevän leskenlehden.

Lumen ja kylmyyden määrä maaliskuun päivinä ja öinä vie uskoa,

 joka on muutoinkin aika heikoissa kantimissa.

 



Tytär taiteilee sekä vapaalla kädellä, että viivottimen avulla.

Hän suunnittelee itselleen opiskeluasuntoa!

Kaikki on harkittua.

Äidistä jopa piinallisen tarkkaa ja ennakoitua.

 

Äiti teki itsekin lapsena ja nuorena tarkkoja

pohjapiirustuksia

tuleviin palatseihinsa.

Tytär tyytyy haaveissaankin kaksioon.

Äitikin voisi oppia kohtuullistamaan

halujaan, unelmiaan ja pakkomielteitään.

 

 



Pieces of me

Useimmiten myönteisenä,

vaikkakin aina surumielisenä.

Useimmiten luottavaisena,

vaikkakin monesti pettyneenä.

Pohjimmiltaan ujona,

toisinaan pois kääntyvänä..

Pohjimmiltaan kuuntelevana,

toisinaan ymmärtämättömänä.

Aina liian herkkänä,

sanat ja näkymät itseensä kätkevänä.

Aina liian tosissaan,

aina liian tosissaan.

Harrastamisesta

Eilen, kun olin katsomassa lapsen harrastamista,

iski omatuntooni piikki

pienen, tuntemattoman tytön muodossa.

Hän alkoi spontaanisti kertoa minulle,

miten häntä väsyttää

harrastaminen.

Kun isot veljet ovat aina treeneissä

ja hänenkin täytyy

harrastaa vähintään neljästi viikossa.

Tanssi, kuoro, ratsastus, jalkapallo.

Tyttö puhui totisena,

kuuntelin vähintään yhtä totisena.

Omakin lapsi harrastaa

neljää asiaa viikossa.

Minä niitä harrasteita hänelle

olen esitellyt.

Osa sai tyrmäyksen heti,

osa kiinnosti kovasti

ja osa on jo heivattu pois.

Mutta omani ei valita väsymystä.

Leikkiaikaa kuulema on tarpeeksi.

Ja on kuulema kivaa.

Vannotin häntä sanomaan

H E T I,

jos alkaa tuntua kovin tukalalta.

Nostin omat tuntosarveni pystyyn.

Tuntuu,

ettei omatuntoni

ole aivan puhdas.

Seinän takaa

Minulla on naapuri,

jolle on vaikea olla ystävällinen.

Tai sanotaanko,

ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.

Sitkeästi silti yritän

ja olen vannottanut tyttärenkin

tervehtimään kauniisti.

Selitin,

ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita

tylyyttä juuri sinua kohtaan,

eikä oikeuta sinua

käyttäytymään samoin,

melkeinpä päinvastoin.

Toisaalta toivoisin,

että naapuri kertoisi suoraan,

jos häntä olemme loukanneet.

Itse en ole vielä

uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Luulisi,

että näin lajitovereiden kesken,

lähekkäin asuttaessa,

asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,

jos aistin

vihamielisyyttä

ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet

sitä kohdata.

Pelkuri taidan olla.

Ja silti uskon,

että ihminen ei ole paha,

jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

Roolileikkiä

On vaikea kirjoittaa sellaisesta,

mistä ei ole helppoa kirjoittaa.

Silti juuri siitä pitääkin

kirjoittaa.

Ihminen pukeutuu elämänsä aikana moniin rooleihin.

Yksi vetää naamion heti herätessään;

en kadehdi heitä.

Yksi vaihtaa roolin työpaikallaan,

yksi vanhempiensa luona.

Luulen kuuluvani tähän joukkoon.

Jollekulle kaikki kodin ulkopuolinen

on roolia,

vain yksin kotinsa sohvannurkassa

hän voi olla se mitä on,

mutta mitä kukaan ei saa nähdä.

Minä olen aika väsynyt rooleihin.

Omana itsenäänkin oleminen on joskus

riittävän hankalaa

ja liiallinen roolitus

elämän eri tilanteita varten tuntuu kammottavalta.

Silti äitini luona olen se reipas ja räiskyvä,

Tiina Topakka..

Ettei äiti vain huolehtisi turhaan.

Töissä olen Aino Aina-Avulias

ja Leena Leelianlepotuoli.

Koska työkavereilla on rankkaa

ja minä voin heidän kuormaansa keventää.

Koska minä olen sellainen.

Vai olenko?

Olen ja en ole.

Pohjimmiltani en tiedä.

Oikeutanko olemiseni olemalla muille "hyödyksi".

Toisaalta haluan auttaa aina, jos voin,

mutta teenkö sen siksi,

että minusta on mukavaa olla sellainen ihminen.

Ja onko sillä lopulta väliä?

Luultavasti pääni on tällä hetkellä pienessä sievässä

käymistilassa

ja etsin itselleni uutta olemisen tapaa.

Ärtymiset ja ajattelut siis jatkukoot.

Elävien kirjoissa

Puoli vuotta ja ylikin.

Joskus tulee keskeytetyksi tavalla,

jota jollain tavalla jo ennakoi,

mutta joka silti yllätti.

Pysäytti lempeästi suoraan kivimuuriin.

Elämä kuitenkin jatkuu.
Sillä on vain yksi suunta; eteenpäin.
Sillä vaikka minä pysähdyn,
elämä ympärilläni ei.

Sitä ei voi padota, enkä haluaisikaan.

Hyväksyminen ja sopeutuminen.
Siinäpä opettelemista
loppuelämäksi.

Loma

Olen lomalla jossakin itä-Suomessa.

Massiiviseksi yllätyksekseni

Blogger (netti ylipäänsä) toimii täällä kirkonkylän laitamilla

paaaaljon nopeammin kuin kotona

pääkaupunkiseudulla.

Kuvien latauksen aikana ei ehdi

tyhjentää tiskikonetta, kastella kukkia ja täyttää Kuukausiliitteen ristikkoa.

Hyvä Sonera!?

Olen siis lomalla.

Olen nukkunut/torkkunut/löhnöttänyt kaksi vuorokautta

tuulettimen puhistessa vierellä.

Univelat on ilmeisesti kuitattu,

sillä nyt fyysinen olo on likimain elävä.

Kokemus kertoo, että vielä pari viikkoa näen

töihin liittyviä,

ei-kovin-miellyttäviä unia.

Mutta sitten nekin jäävät

ja henkinen uusiutuminen voi alkaa.

Viihdyn maalla niiiiiin hyvin.

Ikävöin vain omaa pikkupihaani kaupungissa

ja eläinystäviä.

Ylipäätään ajattelen,

että ihmisen on hyvä olla siellä missä on,

mikäli

on joku, jonka ottaa kainaloon

ja on joku, jota ikävöidä.

Muutoksia

Muutoksia on tulossa

ja tullut jo.

Välillä tuntuu,

ettei jaksa,

että haluaa jättää ihan kaiken silleen.

Sitten tajuaa,

ettei oikeasti niin tahdokaan.

Haluaa vain pahan olon pois.

Onneksi on näitä auttajia.

Kasvaminen sattuu niin pirusti.

Silti luonto tekee sen joka kevät.

Ohikiitäviä...

... ovat hetket onnen ja kevään.

Tässä kävi taas niin,

että aika rientää kiitää lentää

ja minä en pysy mukana.

Luonto ja puutarha alkavat kukoistaa,

linnut ruokkivat poikasiaan,

leppäkertut lentelevät,

mettiäiset ovat työn touhussa

ja lapsikin on järkyttävän pitkäksi hurahtanut.

Käveli keväisen kylmään meriveteen kaverin kanssa kikatellen,

ei kaivannut enää äitiä kädestä pitämään.

Sain aamulla tekstiviestin.

Vastasyntynyt perhe oli päässyt kotiin,

tytär söi äitinsä rinnoilla

ja tuore isä kirjoitti:

"Ei voisi olla onnellisempi olo."

Ei pidäkään olla.

Ei missään muualla juuri nyt.

Keskiaikaa haistelemassa

Hakunila Vantaalla ei ole ihan pelkkää

elementtikerrostalohelvettiä.

Muutakin löytyy -

vaikkapa Hakunilan kartanon läheisyydestä.

Tänään siellä vietettiin keskiaikaisia markkinoita

ja tämä keski-ikäinen täti lähti sinne.

Mukavaa käydä Tyttären kanssa tilaisuuksissa,

joissa ei ole sitä pakollista kaljatelttaa.

Kartanon ympäristö on viehättävä

ja ohjelmaa riitti

Kustaa III:sta Kuolemantanssiin

ja laukkaaviin hevosiin.

Himoitsin näyttäviä hopeisia korvakoruja,

mutta kun kuitenkaan en ole ihan isokoruihminen,

jätin ostamatta.

Himoitsin myös upeaa harmaata

villakankaista viittaa,

jota heilautella.

Mutta olenko

viittaihminenkään?

On hankalaa, kun täytyy

aina myyntitiskillä ryhtyä pohtimaan

millainen ihminen sitä oikein onkaan.

Jalanjäljillä

Pääsiäinen saapui kera migreenin.

Kun se ei jyskytä pahimmillaan,

pystyn elämään ja olemaan

melkein normaalisti.

Oikeastaan silloin on helpointa

kääntyä sisäänpäin

ja miettiä jalanjälkiään.

Omia ja muiden.

Tuo kiviaita

on lapsuudenkotini naapurissa olevan

hautuumaan aita.

Lapsena kiipeilin sen yli,

nuorena juoksin oikopolulle

kavereiden luo.

Aidan sisäpuolelle on haudattu monta tuttua

ja useampi rakas.

Lapsena säälin hautojen kuivuvia kukkia

ja kastelin niitä,

vaikken maan alla uinuvaa tuntenutkaan.

Niin teen nytkin,

harrastus on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta.

Tästä kaivosta olen nostanut vettä

ensin pienillä voimilla

ja sitten vähän suuremmilla.

Siitä on nostanut vettä myös

Äitini, Äidinäitini ja Äidinäidinäitini.

Ja oma Tyttäreni.

Tämä jää on jäätä järvestä,

jossa opin uimaan

ja johon Äidinisäni hukkui.

Palaset laiturille noukki Tytär.

Tämä leppä on viihtynyt rannassa laiturin vieressä

ikiajat.

Lapsena olin varma,

että punkit asuvat siinä ja tipahtelevat sieltä

korvani taakse,

kun köllin auringossa tai liottelen varpaita vedessä.

Vieläkin se on minulle Punkkileppä.

Se ei näytä muistelevan menneitä

vaan keskittyy uusien leppien luomiseen.

Tulevaisuus ei ole takanapäin.

Ei niin onnistunut

Kävin kampaajalla. Uudella.

Lyhennettiin ja kevennettiin.

En ollut ihan onnellinen.

Kun tulin kotiin,

totesin, että näyttää kuin päähäni olisi lätkäisty

kuollut majava.

Tytär vilkaisi minua ja sanoi:

"Paitsi on ne majavat nätimpiä."

Niin ovatkin.

Olisi kannattanut jättää kampaaja väliin

aprillipäivänä.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Työpäivä on ollut täynnä

tyttöjen välistä ystävyyttä.

Mutta ei välttämättä

tyttöjen välistä ystävällisyyttä.

Krokotiilinkyyneleitä,

syyttelyä,

raivoa,

hysteriaa.

Alan pian uskoa,

että kohtu se siellä pienen tytön sisällä pyörii

ja aiheuttaa mielenmullistuksia

ja ennakoimatonta käytöstä.

Miksi poikien on niin helppo

leikkiä porukassa?

Erimielisyyksiä heillekin tulee,

mutta harva poika jää niihin vellomaan.

Otteet ovat suorasukaisia,

harvoin suositeltavia,

mutta tytöille tyypillinen

kaunainen kiehnääminen

ja

kolmannen sulkeva parinmuodostus

on pojilta poissa.

Tytöillä on paljon

pelaamista ja kieroilua

kaverisuhteissaan.

Reiluus puuttuu monelta,

suoruus on vierasta.

Siskous - mitä se on?

En haluaisi ajatella,

että tytöt aikuisenakin

pelaavat pelejä toisten naisten kanssa.

Tökkivät kipeimpiin kohtiin.

Jättävät tuetta.

Sulkevat ulos.

Katsovat nenänvartta pitkin.

Älä alistu

Minun piti kirjoittaa

"Älä alistu"- kampanjasta.

Minulla oli siitä

paljon kuohuvia mielipiteitä,

mutta näköjään ne laantuivat

konetta aukaistessa.

Ei pidä alistua.

Ei sortoon, ei huonoon kohteluun,

ei sielua tuhoaviin "pakkoihin",

ei ympäristön itselle vieraisiin normeihin.

Ei saa sanoa jälkeenpäin, että

tottelin vain määräyksiä.

Mutta valitseeko joku

itselleen vieraan

seksuaalisen suuntautumisen

vain ympäristön painostuksesta?

Tai koska se on hip ja cool?

Minä en tiedä.

Voihan niin olla.

Vai etsimmekö me kaikki

vain hyväksyntää ja toisen ihmisen lämpöä

ja kaikki eivät saa sitä

sieltä, mistä tuo niin onnekas enemmistö.

Kielteisestä kirjoitellen

Viime päivien tapahtumien johdosta

muutamissa blogeissa

on ihmetelty,

eivätkö Japanin tapahtumat seurannaisvaikutuksineen

tosiaankaan kosketa bloggaajia.

Eikö mikään murhenäytelmä läpäise

neulomista, sisustusta, pukeutumista, kokkaamista jne.

Jokaista tunne-elämältään normaalin rajoilla elävää ihmistä

tapahtumat ovat varmasti vavahduttaneet.

Eri asia sitten on, onko oma blogi

kaikille se oikea paikka

tuoda hätänsä esille.

Toisille on, toisille ei.

Itse mainitsin asiasta,

koska se oli päällimmäisenä ajatuksissa

ja niistä - ajatuksistani, olen pääasiassa kirjoitellut muutenkin.

Niin teen nytkin.

En esimerkiksi ole kirjoittanut Pohjois-Afrikan kansannousuista,

vaikka aihetta olenkin tiukasti seurannut.

Olen vähän arka kommentoimaan asioita,

joihin liittyy islam.

(Ja Gaddafi...)

Mielestäni on kuitenkin

jotenkin väärin ja jopa teennäistä havahtua

vain ison ja järisyttävän tapahtuman edessä.

Se tuskan, sorron, hävityksen ja kurjuuden

määrä,

mikä joka ainoa päivä ilmenee

maailmassamme,

ansaitsisi saada aivan samanlaisen huomion,

kuin Japanin maanjäristys ja tsunami.

Mutta ei se saa.

Koska kukaan ei jaksa

kantaa kaikkea murhetta

harteillaan ja mielessään.

Kokeilkaa vaikka.

Kuvien alkuperä on valitettavasti unohtunut.

Lumiukkonumero

Tänään eräs pieni naisenalku

täytti lumiukkonumeron.

Oudointa asiassa on se,

että vasta tovi sitten

katselin sylissäni tuhisevaa,

kovasti Pekka Vennamoa muistuttavaa

vauvan pötkälettä.

Olin silloin sanattomana ihastuksesta.

Ja silkasta kauhusta.

Vauva on kasvanut ja tullut tutuksi,

mutta tunteet ovat säilyneet.

Ihastus, kauhu.

Minunko, näin keskeneräisen,

pitäisi rakastaa tästä taimesta

ehjä ihminen?

Primavera

On kevät.

On on on.

Joka muuta väittää,

sitä jääpuikolla silmään.

Räystäät laulavat

ja linnut tippuvat.

Kotitiessä näkyy jo asfalttia.

Iltapäivällä on kaamea hiki.

Toppahaalarit kastuvat märiksi lumirymyämisen yhteydessä.

Hevosten talvikarvan poistoviikot ovat alkaneet.

Kaikki sormenjäljet ja pölykasaumat

näkyvät huonosilmäisellekin.

Alan olla levoton ja menovarvasta kolottaa.

Kevät.

Vaikka huomenna tulisi puoli metriä lunta,

tästä ajatuksesta en enää luovu.