Tilan tunne

Tytär tahtoi sunnuntain ratoksi uuden järjestyksen huoneeseensa.

Siihenhän piti ryhtyä.

Pari pussillista ei-enää-kovin-tärkeitä-leluja

lähti samalla kierrätykseen.

Huoneeseen tuli tilan tuntua,

lattia laajeni

tyttären ja kaverin

tanssiesityksiä varten.

Sivumennen sanoen

kaveri on käsittämättömän notkea.

Juttelee niitänäitä

ja samalla tekee ohimennen spagaatin

seinää vasten.

Aihe unohtuu kuuntelijalta.

Lelujen laittaminen eteenpäin muihin koteihin
tuntuu äidistä haikealta.
Mutta kaikkea ei voi säästää.
Muistot jäävät kuitenkin.


Tytär haluaa eteenpäin
kohtaa kahdeksanvuotisessa
elämässään.
Tilaa kasvaa isommaksi.


Äiti se vielä vaan nuuskisi
kirahvin kaulaa.

Valoista ja sanoista

Eilen paistoi aurinkoinen

ensi kertaa ikuisuuteen.

Ihastelua ja kevään tulon ennustelua.

Paitsi minulla.
Herpes alahuulessa aloitti heti tykytyksen
ja ilta meni migreeniä tyynnytellessä.



Reagoin kaikkeen muutokseen - hyväänkin - kropallani.
Tuttua jo lapsuudesta. Aina maha kipeänä.
Aikuisena oireita siellä täällä tuolla.
Sanomatta jääneet sanat eivät hiljene,
vaikka niitä ei kukaan koskaan sanoisi.
Kyllä ne löytävät tien
ulos.



Ei minun näin pitänyt kirjoittaa.
Mutta näemmä kirjoitin.

Piti kirjoittaa kainosta toiveesta:
vielä vähän sinistä hämärää,
ei ihan vielä räikeää aurinkoa.

Lauseita

Näinkö tässä kävikin?

Tähänkö tämä nyt päättyikin?

Lauseita, joita en ole kestänyt kuulla.

Lauseita, joiden olen antanut ohjata

elämäni kulkua.

Olen ollut liian heikko vastaamaan

niihin kieltävästi.

Kun sanan lopussa on ollut -kin,

olen tiennyt

kysyjällä olleen mielessään

ihan toinen vaihtoehto.

Ja en ole pystynyt

sitä vaihtoehtoa häneltä kieltämään.

Vaikka se olisi ollut itselleni

paljon parempi.

Hiljaisuutta, pyydän

Teen työtäni armottomassa metelissä.

Välillä, jos kaikki tähdet hymyilevät samaan aikaan,

suhteellisesta hiljaisuudesta saa nauttia

noin 45 minuuttia.

Asiaa tuntemattomat sanovat, että eikö niitä saa hiljaiseksi.

Sopii koettaa.

Mutta sen jälkeen ja sitä ennen

ääneen kovuus ja korkeus

ahdistaa.

Huomaan,

että oma ärsytyskynnykseni on

tauon jälkeen matalalla.

Tuntuu, että voiko tämä olla edes totta.

Sydän hakkaa.

Tauottomat sanovat, etteivät edes huomaa.

Kuuloaisti turtuu meteliin.

Voisikohan kuuloaisti turtua hiljaisuuteen?

Metelillä on paitsi ärsyttävä puolensa,

myös väsyttävä vaikutus.

Sitä nyt ehkä eniten poden.

Eilen illalla kissan nau'unta kuulosti siltä

kuin suihkukone nousisi pään yli ilmaan.

Jos en saa istua töistä tultua sohvalla

ihan hiljaa etäisyyteen tuijottaen,

olen kireä kuin

tyttäreni itse virittämä

kanteleen kieli.

Ja se on todella epävireinen se.

Muttereista

Työhön paluu oli aika rankkaa. Piti säätää montaa pääkopan

mutteria ihan uusiin asentoihin.

Osa vääntyi itsekseen, kun sukelsin itselleni uusiin juttuihin.

Auts.

Silti tunsin itseni niin tervetulleeksi,

jopa kaivatuksi,

että hyvä oli kun palasin.

Tämän viikonlopun teen ruokaa, syön nauttien

ja hevostelen.

Saappaat ovat kiillotusta vaille valmiit.

Luulisin, että kun työnnän kasvoni

pörheään harjaan tai tutkailen lumisia polkuja nelijalkaisen kaverin kanssa,

mutteritkin asettuvat pehmeästi oikeisiin koloihin.

Kipu ei aina ole pahasta.

Joskus se kasvattaa.

Sieluni asuinsijoja

Praha on tuntemistani ulkomaiden kaupungeista minulle läheisin.

Ja tutuin. Ja kotoisin.

Helsingin keskustassa olo on usein kuin epäonnisella turistilla;

en viihdy, tunnen oloni hyvin vieraaksi.

Praha taas.

Ei vierauden tunnetta.

Vaikken kieltä fraaseja enempää puhukaan.

Lelumuseon nallevitriini.

Kampan saaren röyhkeät ja uskaliaat.

Tämä maisema on nähnyt paljon,

paistetta ja pyryjä.

Nuorena ja hurjana

Prahan parasta antia olivat

sekalaiset olutkapakat.

Useampi jääkiekko-ottelu on katsottu

paikallisten seassa,

olutkolpakko tiukasti kädessä,

tupakansavua kauemmas huitoen.

En voi sietää ko. urheilulajia,

mutta jostain syystä seura ja tunnelma

tekivät tilanteesta enemmän kuin siedettävän.

Kirkot, etenkin Sv. Jakuba, ja

Neuvostovallan muistot.

Vysehradin hautausmaa.

Olsanyn hautausmaa.

Ne tietyt kahvilat, kellariravintolat.

Uusi maailma.

Museot.

Synagogat.

Olihan noita, syitä käydä Prahassa taas kerran.

Vaikka olutkapakat ohitettiinkin.

Sääpä sää

Ihmisestä kertoo paljon se, miten hän suhtautuu asioihin,

joihin kertakaikkiaan ei itse voi vaikuttaa.

Linkissä on hyvä postaus sääihmisistä;

niistä, jotka

pitävät vaakasuoraa räntäsadetta

henkilökohtaisena loukkauksena.

Joille auringonpaiste on liian valoisa ja

vesisade liian märkä.

Kesä on ohi juhannuksena jne.

Itse olen maaseudun lapsi ja

rämpinyt savessa ja hevosenlannassa ja kyntöpellon reunalla

koko ikäni.

Vielä nyt aikuisenakin.

Kelissä kuin kelissä.

"Hevostytöt eivät ole sokerista."

Oma valintani - ehkä valittaisin,

jos se ei olisi ollut vapaaehtoista.

Keskikesällä Välimeren rannalla varjoa hakien ja jäävesipulloa otsaani hieroen

olen kyllä joskus ihmetellyt,

että minkä ihmeen takia olen tähän pätsiin

ihan vapaaehtoisesti

tullut.

Asenteella eteenpäin, mieluiten myönteisellä.

Fantasiaa

Ennen ajattelin,

jopa jotenkin ylpeänä,

että järjestelmällisyys

on vain laiskuutta etsiä tavaroita.

(Ja että minä olen se ahkera tyyppi.)

Tänään tämä osui silmiini:

Tiedosta ongelma.
Ota aikalisä ja vähän välimatkaa tilanteeseen. Mieti, miten rentouttavaa on elää kodissa, jossa tavarat löytyvät ja jossa on tilaa uusille ideoille.
Ymmärrä, että toisille sopii järjestää koti vauhdilla, toiset tekevät sen vuoden mittaan vähän kerrallaan.
Aloita raivaus kohdasta, joka ärsyttää sinua paljon – mutta ei ole liian iso haaste.
Kysy jokaisen tavaran kohdalla, onko sillä oikeus valloittaa tila kaapistasi. Tukeeko tämä tavara sitä, mitä haluat elämältä?
Jos mietit joidenkin tavaroiden tarpeellisuutta, voit panna ne vuodeksi laatikkoon vintille. Jos et kaipaa niitä, heitä laatikko pois, avaamatta sitä.
Harrastusten haalimisen sijaan mieti, mikä on lähinnä sydäntäsi, ja keskity siihen. Jatkuva kurssien aloittaminen ja keskeyttäminen tekee hallaa itsetunnolle.
Opettele rutiini. Jos et tee järjestyksestä rutiinia, elämäsi kaaos palaa ennalleen parissa päivässä.
Kun tuntuu, ettei ole aikaa pysähtyä, on nimenomaan syytä tehdä se.

Lähde: Anne te Velde-Luoma: Kaaoksen kesyttäjä

Osui ja upposi.

Samantapaisiin teksteihin olen törmännyt lehdissä,

blogeissa, kavereiden sähköposteissa.

Olen miettinyt, että tosi järkevää, minunkin pitää.

Sitten joskus.

Kun olen riittävän iso, vai?

Riittävän tympääntynyt?

Kun katson ympärilleni, näen aika paljon kaikenlaista, mitä en oikein tunnista.

Tavaran tunnen, mutten sen tarkoitusta.

Tarina sen taustalla on unohtunut

tai se ei ole (enää) muistamisen arvoinen.

Pari pussia mitä merkillisimpiä fantasiavaatteita on jo lähdössä pois.

Fantasiavaatteet ovat olleet minulle niitä,

joiden olen vielä joskus kuvitellut mahtuvan päälleni säällisesti.

Pois pois vaan.

Etenkään kun kaikkia en enää edes pukisi,

vaikka ne mahtuisivatkin.

Puolikas hylly ja useampi henkari on nyt tyhjänä.

Ei valmiina uusille vaatteille, vaan väljyydelle

ja joku muu saa halutessaan ihan oikeasti

pukeutua minun fantasioihini.

Tabula rasa

Tyhjä olo.

Valveilla mutta vaatimatta.

Sainko sieluuni tyhjän sivun näin vuoden alkuun?

Vielä aattona olin täynnä suunnitelmia, unelmia,

realismin välihuutoja ja epävarmuuttakin.

Nyt olen ihmeellisen tyyni.

Saa haluta ja haaveilla, tavoitella ja toivoa.

Ja pitääkin.

Mutta muistaa myös,

että asioilla on tapana järjestyä.

Ja saa olla hetken myös täysin tyytyväinen

omaan ja rakkaittensa oloon.

(Maailman mittakaavalla siihen ei ole mahdollisuutta,

mutta edes näin - pienesti - on välillä ihan hyvä.)

Lupaus

Joskus saa täsmälleen itselleen sopivan elämänohjeen

ihan vahingossa.

Selailee hajamielisesti ja ihaillen kuvia ja yht´äkkiä pysähtyy

ja tajuaa tarvinneensa juuri tuota.

Oma ajatus ei ole vielä siihen yltänyt.

Ei ollut halunnut.

Minä, tolkuton tunteiden mukaan kulkija,

taidan joutua tekemään uudenvuodenlupauksen.

http://www.flickr.com/photos/crownology/5234116505/

on kuvan alkuperäinen sivu.