Ikääntymisangstia

Lapsella - ei minulla.

Tai oikeastaan minullakin,

sillä äitinä otan lapsen ahdistuksen automaattisesti

kantaakseni.

Eilen illalla Tytär sai mietittyä,

keitä synttärijuhliin kutsutaan.

Meillä on rajalliset tilat ja eläimistöä,

allergiset on pakko

karsia pois.

Vieraslistan selvittyä

ilmeni uusi pulma.

Teemaväri.

Siinä vaiheessa minun ajatukseni tökkäsi.

Mikä teemaväri

ja miten se mihinkään liittyy?

Tytär osoitti pettymyksensä

äidin uskomatonta tietämättömyyttä kohtaan

ja itkua vääntäen selitti,

ettei osaa päättää

juhliensa teemaväriä.

Kun kauniita värejä on niin paljon.

Mutta ei se ainakaan

vaaleanpunainen saisi olla.

En tiedä,

miltä näytin,

mutta luultavasti aika hämmentyneeltä.

Tänä aamuna selvisi teemavärit.

Ne olivat ilmestyneet Tyttärelle unessa.

Violetti ja turkoosi.

Niillä mennään.

Ja äiti on yhä ulkona

kuin lintulauta

nykykoululaisten

synttäritrendeistä.

Se-jonka-nimeä-ei-mainita

Eli l u m i.

Loma jatkuu lumisissa tunnelmissa.

Ja hyvä että loma jatkuu.

Lumisuuden jatkuvuudesta en ole enää ihan varma.

Että onko se niin hyvä asia?

Yritän kuitenkin ajatella

positiivisia ajatuksia.

Lumesta

ja monesta muustakin asiasta.

Koska jos nyt ei olisi lunta ja pakkasta,

olisi räntää ja sohjoa ja kuivuvia kurahaalareita ja märkiä villasukkia

ja kerrassaan omituisen lämmintä

helmikuiseksi sääksi.

Ja sitten me valittaisimme siitä

ja haikailisimme

kunnon talvea.

Rooma III

Olisipa noihin vihannes- ja kukkarunsauksiin

voinut sukeltaa.

Kuvat Campo dei Fiorilta.

Rooma II

Kirkot täynnä käsittämätöntä kauneutta

ja uskomattoman upeaa taidetta.

Toisaalta roomalaiskatolisen kirkon

koreutta voi kriittisestikin katsella.

Minä päätin vain ihailla ja äimistellä.

Rooma I

Katkaisuhoitoon

Ja nyt emme puhu

siitä perinteisestä katkaisusta

(sisua heille),

vaan katkaisuhoidosta

arkeen ja työhön.

Siis lomasta.
Ollos tervehditty, viikko 8!

Tosin otan omaa lomaa tähän alkuun ja

lennämme perheen kanssa saapasmaahan

jo tänä iltana.

Ei Kanarian aurinkorantoja,

ei punottavia skandinaavinaamoja Aasiassa -

ihan oma manner riittää, kunhan

siellä on

a) historiaa

b) historiaa

ja c) kevät Suomea pidemmällä.

Työnteosta etäisesti muistuttakoon

bambupuikot ja villalanka.

Kotimaan pakkaset ja tytär kaipaavat vielä yhtä kaulahuivia.

(Ja vaikka nyt kuinka uhoan,

tiedän palaavani tyytyväisenä ja iloisena kotiin, arkitouhuini.)

Hitaasti Hosulina

Tämä sunnuntai on ollut hidas.

Eipä eilinenkään ollut

vauhdilla läpi eletty.

Pakkanen ja väsymys pitävät sisällä.

Pakkanen minut.

Väsymys kaikki ne asiat,

joista olisi hyvä puhua,

jotka olisi parempi sanoa ääneen h e t i,

eikä iäksi vaieta.

En vaan jaksa

ottaa vastaan sitä,

minkä puhuminen väistämättä

herättäisi.

(Tyttäreni osti minulle jouluna Hosuli-mukin lahjaksi.

Äitinsä on kuulema yhtä hajamielinen,

kattila päässä, koska hiuksia ei ole kammattu,

ja napitkin villatakeista irronneet.

Pelottavan tarkkasilmäinen lapsi.)

Sormenjälkiä

Viisaassa blogissa puhuttiin sormenjäljistä,

joita jätämme toisiin ihmisiin.

Tahallamme, vahingossa.

Hyviä, pahoja.

Mittailin heti omia painalluksiani.

Taipuvaisena ajattelemaan

niiden olevan arveluttavia;

hyvään pyrkiviä,

mutta silti

liian painavia, liian tunkeilevia, liian armottomia.

Tällä Neiti/Rouva Suorasuulla,

joka kaiken tietää

ja vain harvoin

malttaa jättää sen kertomatta.

Mutta on hyviäkin.

Onneksi.

Eilen puhuin pitkään

11-vuotiaan kanssa.

Tytöllä on kokemuksia,

joita moni ei joudu sietämään ja työstämään

milloinkaan elämänsä aikana.

Hän sanoi jotain,

josta tiedän oman jälkeni hänessä

olevan myönteinen.

En ole elänyt turhaan.

Noloja piirteitä

Olen säälittävän epäorganisoitunut.

Työpöytäni kantaa kasoja ja pinoja.

Ostan laukun

ja se on kahdessa viikossa

täynnä

tunnistamatonta roinaa.

Kun lähden johonkin, haluan olla jo perillä.

Matka siinä välillä ärsyttää

ja estää joskus lähtemisen kokonaan.

Opetteluvaihe on minulle vaikea.

Osaisin mieluiten ihan heti.

Tässä auttaa ratsastus;

vaikeaa, eikä hevosta voi huijata.

Minun on todella vaikea

olla hiljaa,

jos tiedän jotain,

jota muut eivät tunnu tietävän.

En kykene teeskentelemään

sosiaalisissa tilanteissa.

Vaikutan siksi joskus tylyltä,

vaikka olen kaikkea muuta.

Projektini "Paremmaksi ihmiseksi hitaasti mutta toivottavasti"

on siis vielä vähän vaiheessa.

Peiton paino

Lapsena vietin yhden kesän poissa kotoa.

Olin tietenkin kiltti ja vaivaton,

eikä kukaan huomannut

ikävän kyyneleitä.

Mutta kyllä niitä oli.

Osan itkin sisäänpäin,

kaikki eivät päätyneet tyynyliinalle.

Se taito on käytännöllinen

kaikille topakoille tytöille.

Otin kesän seikkailuna, jotta se olisi tuntunut

helpommalta.

Olin kaikkien tyttökirjojen päähenkilö;

reipas ja itsenäinen.

Mietin, osaisinko sitoa lakanoista

narun, jota pitkin paeta.

Lopulta, muutama päivä ennen koulujen alkua elokuussa,

pääsin lopulta kotiin.

Olin jo jättänyt hyvästejä

kavereilleni.

Onneksi se osoittautui tarpeettomaksi.

Mutta mikä olikaan parasta kotiin palaamisessa?

Oma paksu ja painava peittoni.

Nyt jo hiirien syömä,

mutta silloin

sinisiä punasia ruusunkukkia

kuvionaan.

Sen peiton alla oli aina lämmintä,

sitä ei tarvinnut lämmittää

sopivaksi

omalla ruumiinlämmöllään.

Se vain antoi,

ei ottanut,

Semmoinen peitto on kuin syli.

Tuo(kin) tarina on yksi syy siihen,

miksi olen niin raivoisan suojeleva äiti.

Miksi olen sanonut usealle asialle ei kiitos, ei käy,

ehtii sen myöhemminkin.

Nyt olen lapseni kanssa.

Kuin tiikeriemo.

Tempus fugit

Aikaa on joka päivä saman verran.

Silti joinain päivinä tuntuu,

ettei se riitä.

Päivät vilahtavat ohi.

Viikko alkoi ja

sitten tuleekin taas sunnuntai.

Joinain päivinä tuntuu,

ettei tästä päivästä taida

iltaa tullakaan.

Joskus ilta tulee aivan liian

aikaisin.

"Käytä aikasi viisaasti."

Pitäisi ensin saada ohi vilahtavasta

ajasta
kunnon ote.