Ärtymystä

Minua on viime aikoina ärsyttänyt

muutama asia.

Miksi ihminen syö puiston penkin päässä lohta ja perunasalaattia,

mutta jättää roskat ja loput ateriastaan penkille/maahan,

vaikka sen samaisen penkin toisessa päässä

olisi roskapönttö?

Miksi tupakoitsijat ryhmittyvät kauppojen, pankkien,

kirjastojen, kahviloiden, postien  yms. oven eteen

savuttamaan,

jolloin savuton ulostulija

saa ylleen kauhean tupruavan savupilven?

Miksi puhutaan

onnellisista kanoista ja rypsiporsaista ja virikesikaloista,

miksi ei kerrota suoraan,

ettei

tehokkaita tuotantoeläimiä kertakaikkiaan ole mahdollista

kasvattaa eläimelle luontaisissa olosuhteissa?

Ja miksi näin,

kun kerran ihminen on kuulema

kuussakin käynyt?

Itsekkäänä

Näin hieman yli nelikymppisenä

sitä jo katsoo taaksepäin

ihan eri tavalla,

kuin vaikkapa kolmekymmentä täytettyään.

Parikymppisenä ajattelin,

että olisinpa jo 40;

elämä olisi silloin niin paljon helpompaa.

En ollut ihan väärässä.

Jokin on muuttunut asenteessani.

Tai ehkä helpompaa on väärä sana tässä kohtaa.

Mutta nyt osaan antaa itselleni

enemmän a r m o a.

Minun ei tarvitse, jos en halua.

Ja tämä ei merkitse sitä,

etten veisi roskia, tiskaisi, maksaisi veroja, noudattaisi lakia.

Minun ei tarvitse miellyttää.

Minun ei tarvitse venyä,

jos tunnen, ettei tilanne sitä oikeasti vaadi, 

vaan että venyessäni

toteuttaisin vain jonkin toisen haaveita,

täyttäisin jonkin toisen tarpeita.

Tavalla, jolla teen lopulta pahaa itselleni.

Väsyn ja litistyn.

Olenko itsekäs paskiainen,

jos elän tämän uuden ymmärrykseni mukaan.

Ehkä,

mutta minun on kokeiltava

tätäkin tapaa.

(Kuvissa pihapiirin vieraita.)

Elävien kirjoissa

Puoli vuotta ja ylikin.

Joskus tulee keskeytetyksi tavalla,

jota jollain tavalla jo ennakoi,

mutta joka silti yllätti.

Pysäytti lempeästi suoraan kivimuuriin.

Elämä kuitenkin jatkuu.
Sillä on vain yksi suunta; eteenpäin.
Sillä vaikka minä pysähdyn,
elämä ympärilläni ei.

Sitä ei voi padota, enkä haluaisikaan.

Hyväksyminen ja sopeutuminen.
Siinäpä opettelemista
loppuelämäksi.

Sateen jälkeen

Kun sateen jälkeen palasin kaupunkiin,

olivat puutarhani ja terassini kukkaset venyneet pituutta ja leveyttä

uskomattomalla voimalla.

Ja alkaneet kukkia. Voimalla ja halulla.

Tässä vain osa; elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi kuvien lataamisen odottelussa.

Nuo akileijat kasvavat siemenistä, jotka otin viime kesänä miehen lapsuudenkodin pihan siemenkodista

ja ripottelin hajamielenä sinne tänne.

Kukat kuin tervehdys edesmenneeltä anopilta.

Akankaalien sinisyys riemastuttaa.

Unikoiden ja pionien pallukkanuput kutittavat vatsanpohjaa.

Siemenistä pari vuotta sitten kasvatettu oregano

leviää kuin kulovalkea.

Enpä olisi uskonut,

että joudun vielä kitkemään sitä.

Pieni on pihani,

mutta niin paljon iloa antava,

että voisi luulla sen olevan

Eedenin puutarha.

Ennen sadetta

- vahdin uimaria laiturilla, auringossa räytyen

- tarkkailin varjossa uikun hautomispuuhia ja toivoin

sen saavan olla rauhassa melkoisen näkyvässä pesäpaikassaan

- totesin oravien marjasadon olevan tänä vuonna runsaan, ellei

jopa erinomaisen

- ihailin mäntyjä rantatöyräällä

- aloitin vaikean pitsineulekuvion (sattuneesta syystä ei kuvaa)

- ripustin pikkupyykkiä aurinkoon kuivumaan ja mietin, miksi

tyydyn itse aina mustaan

Loma

Olen lomalla jossakin itä-Suomessa.

Massiiviseksi yllätyksekseni

Blogger (netti ylipäänsä) toimii täällä kirkonkylän laitamilla

paaaaljon nopeammin kuin kotona

pääkaupunkiseudulla.

Kuvien latauksen aikana ei ehdi

tyhjentää tiskikonetta, kastella kukkia ja täyttää Kuukausiliitteen ristikkoa.

Hyvä Sonera!?

Olen siis lomalla.

Olen nukkunut/torkkunut/löhnöttänyt kaksi vuorokautta

tuulettimen puhistessa vierellä.

Univelat on ilmeisesti kuitattu,

sillä nyt fyysinen olo on likimain elävä.

Kokemus kertoo, että vielä pari viikkoa näen

töihin liittyviä,

ei-kovin-miellyttäviä unia.

Mutta sitten nekin jäävät

ja henkinen uusiutuminen voi alkaa.

Viihdyn maalla niiiiiin hyvin.

Ikävöin vain omaa pikkupihaani kaupungissa

ja eläinystäviä.

Ylipäätään ajattelen,

että ihmisen on hyvä olla siellä missä on,

mikäli

on joku, jonka ottaa kainaloon

ja on joku, jota ikävöidä.

Muutoksia

Muutoksia on tulossa

ja tullut jo.

Välillä tuntuu,

ettei jaksa,

että haluaa jättää ihan kaiken silleen.

Sitten tajuaa,

ettei oikeasti niin tahdokaan.

Haluaa vain pahan olon pois.

Onneksi on näitä auttajia.

Kasvaminen sattuu niin pirusti.

Silti luonto tekee sen joka kevät.