Polvillaan

Ottamatta kantaa siihen, onko (romani-)kerjäläisten tuleminen vaikkapa nyt Suomeen laajamittaista piilorikollista toimintaa

vai

ihmisten oikeaa hätää ja puutetta,

haluan olla sen heikomman puolella.

Se, joka on polvillaan,

on aina se heikompi.

Pirkko kirjoitti blogissaan aiheesta, joka on aina ajankohtainen.

Jos ei meillä Suomessa, niin muualla maailmassa.

Se, että joku joutuu kerjäämään elantonsa

tässä Euroopan Unioniksi kutsutussa

talousparatiisissa,

on

väärin.

Se on väärin niitä kohtaan,

jotka kadun kulmiin

polvistuvat.

Ei meitä kohtaan,

jotka voimme kulkea ohi

ja unohtaa.

"Jos annat, anna niin, että toinen voi antaa

sen sinulle anteeksi."

Koska meillä kaikilla on ylpeytemme;

hänelläkin, joka katselee meitä matalalta.

Ihminen polvistuu sen edessä, jota kunnioittaa,

tai sitten hänet pakotetaan polvilleen.

Jokaisella on omanarvontunto

ja jokainen

haluaisi pärjätä omillaan.

Sääliä ei kaipaa kukaan, se on pohjimmiltaan

ylemmyydentuntoa, korostettua paremmuutta.

Jos annat, anna vilpittömästi,

anna sydämestäsi,

anna niin, ettet sitä itse huomaakaan.

Älä anna ollaksesi parempi ihminen

ja näyttääksesi sen muillekin.

Naiseutta

Viikonlopun Hesarissa oli Katriina Järvisen kirjoitus. Joku taloutemme yliuuttera lehtikeräyshenkilö on näköjään vienyt aviisin jo pois sisätiloista,

joten en voi siteerata sanatarkasti.

Katriina on ollut opettajani ja pidin hänen tervejärkisestä tyylistään paljon.

Ehkä siksikin

hänen kirjoituksensa tuntui niin tutulta ja

"näinhän minäkin asian näen, mutten ole osannut

sanoiksi pukea"- malliselta.

Hän kirjoitti naiseudesta, miten naisen osaamista, tehtävää ja asemaa arvotetaan

ja ennen kaikkea; miten naiset itse arvostavat itseään vai arvostavatko.

Mistä kertovat pitkään suunnitellut prinsessahäät, joissa tuleva

aviomies on lähinnä statistin asemassa?

Eniten minua ajattelutti kolme kohtaa.

1) Miehet/patriarkaatin rakenteet eivät rakenna lasikattoja,

joihin nainen törmää uralla edetessään.

Usein väsyneen, kaiken tahtoneen ja paljon

saaneen naisen taustalla on omassa elämässään kunnianhimoinen ystävätärkaarti

ja äiti, jolla on (suhteettoman)

suuret odotukset tytärtään kohtaan.

2) Jos naisen julkituoma tavoite on kaunis koti, kestävä parisuhde ja

läheisyys lasten kanssa, häntä pidetään äitiyteen hurahtaneena.

3) Kun nainen palaa äitiyslomalta mahdollisimman aikaisin töihin,

hänen on luvallista sanoa: "Työni on minulle rakas ja tärkeä, haluan tehdä töitä."

Jos hän jää kotiin hoitamaan lapsia ja sanoo lasten olevan rakkaita ja tärkeitä,

haluan hoitaa heidät itse, hän on todella hurahtanut.

Menetetty tapaus.

Jäänkin miettimään, millainen itse olen.

Tiedän jo aika hyvin, millainen en ole.

Mielen painona

Mieltä painaa tuolla taustalla tämän valtion tilanne.

Mies sanoo aina "pellevaltio", mutta se on mielestäni aivan liian herttainen

määritelmä Pohjois-Koreasta tai muustakaan

kansalaisiaan k*settavasta diktatuurista.

Mieltä painaa se, että lasta joutuu varoittamaan

ilkeistä, pahantahtoisista ihmisistä.

Kaikkiin ei vaan voi pieni tyttönen luottaa.

Mieltä painaa se ressukka mustarastas, joka värisi ja hytisi

pihapuumme oksalla. Tinteillä riitti syötävää talipalloissa

ja siemenissä, mutta mikä ravitsisi rastasta. Pilkkitoukat?

Mieltä painavat kaksi pientä poikaa, jotka olivat bussipysäkillä ja

heittelivät ohiajavia autoja lumikokkareilla.

Oli heillä äitikin siinä vieressä, vaitonaisena.

Oli pakko minun mennä poikien luo, ihan vain seisomaan hiljaa heidän viereensä

ja katsomaan heitä silmiin.

Heittely loppui sillä kertaa, mutta mitä kaikkea muuta veljesten

äiti ei jaksa?

Tähän tarvitaan nyt jotain rauhoittavaa,

enkä puhu kemiallisista yhdisteistä.

(Ellei tuoksu hevosen kaulalla ole sellainen.)

Umpihanki

Aamulla ulko-ovi piti työntää auki, sillä tuisku oli tuonut lumet

juuri meidän portaille.

Ei haittaa.

Tuntuu suorastaan oikealta. Talvi ja lumi kuuluvat samaan lauseeseen.

Tänä aamuna kaviot saivat koskea tuoretta, puhdasta, koskematonta lunta.

Onni on kokijasta kiinni.

"Tietä käyden tien on vanki,

vapaampi on umpihanki."

Hellakoskea mukaellen

Katumisharjoitus

Lapsi tuli koulusta kiukun ja älämölön kanssa.
Kaikki oli tyhmää, koulussa oli ällöä ja ärsyttäviä läksyjä hän
ei varmasti tekisi.
Katselin meuhkaamista ja mietin,
mikä lasta painoi.

Kesken ärsyttävien läksyjen teon se sitten selvisi.

Itkuun purskahdus, suoranainen ulvonta

ja

kertomus siitä, miten naapuritalon ovikelloa

oli kaverin kanssa pimputettu

ja juostu piiloon.

"Tiesin, ettei se ole oikein tehty."

Minun pieni nuppuseni; kuvassa 4-vuotiaana äidin YO-mekossa ja

isomummon nuoruusvuosien hatussa,

vielä monta kertaa tulet

tekemään tyhmyyksiä, joita sitten kadut.

Enkä hennonut ihan vielä kertoa, miten paljon itse harrastelin samaa

kirkonkylän rivitaloissa

hänen ikäisenään.

Ehtiihän tuon vielä.

Sitoutuminen

Jos ei ole alati liikkeellä, onko silloin jämähtänyt paikoilleen. Kehittyminen pysähtynyt.

Ajattelu samoilla urilla.

Silmien sivuilla laput.

Pölyä ja seittejä.

Näitä mietin, kun olen jutellut tai kirjoitellut

kotiseudulle jääneiden (jääneiden?)

kotiseudulla pysyneiden

lapsuus- ja nuoruusystävieni kanssa.

Sama kotipaikka, sama työpaikka.

useimmilla sama elämänkumppanikin

- viime vuosituhannelta.

Pölyjä, seittejä, silmälappuja

en huomaa.

Jospa jämähtäminen onkin sitoutumista.

Sininen hetki

Vastustin henkeen ja vereen sinisiä talvivaloja.

Mies ei pystynyt sanomaan "ei" tyttärelleen

ja niinpä kirsikkapuumme verhoiltiin

sinisellä.

Ennen lumen tuloa sininen pimeyden keskellä näytti kummitusmaiselta.

Kiukuttelin ja sanoin,

etten katso koko talvena ikkunasta ulos

jos valot ovat päällä.

Nyt olen ihan lievästi eri mieltä. Lumen ja sinisen liitto

onkin jotenkin satumainen.

Tytär rakenteli ystävänsä Lumin kanssa pihalle

prinsessan valtaistuinta.

Kuninkaallinen sävytys

ainakin toimi.

Lumi tuli

Lunta. Aamulla verhojen välistä kurkistaessa näkymä olikin valoisa.

Oravat, punatulkut, tiaiset parveilevat lintulaudalla.

Vein niille lisää syötävää.

Kameran vei mies töihin. Tarvitsemme ehdottomasti toisen.

(Lisää roinaa.)

On nälkä, mutta ajatus ruoasta melkein etoo.

Yleensä se on minulla toisinpäin. Mietin seuraavaa herkkua liikaakin.

Jotain hyötyä yskäisestä köhä-olostakin siis.

Miksi minusta tuntuu pahalta enteeltä,

että William kihlasi Katen äitinsä ei-niin-kovin-onnea-tuoneella sormuksella?

Sanaton

Perin isoäitini asunnon.

Seinät, lattian, katon ja

kaiken sisällä olevan.

Niin hän oli halunnut.

Olen sanaton ja pidättelen itkua.

Ja rakkaudestaan hyvin kiitollinen.

Hyveistä

Yskä iski voimalla ja köhisen kuin viimeistä päivää..

Tähän oloon ja mielentilaan käy hyvin Pieni talo preerialla.

Kärjistetty hyvyys ja pahuus sopivat juuri nyt päänsisäiseen ohjelmistooni.

Erityisesti, kun se hyvä voittaa.

Olisi niin helppoa, jos ihmiset voisi luokitella kahteen lohkoon.

Hyvä tyyppi ja ikävä ihminen. Siinä se.

Mutta kun jokaisessa on kaikkea.

Raskaana ollessani toivoin, että lapsestani kasvaisi

hyväsydäminen ja oikeamielinen ihminen.

Sama suuri toive on edelleen voimassa ja

yritän tehdä sen eteen työtä.

Rakastaa, hoivata ja neuvoa.

Ja mikä vaikeinta:

olla esimerkkinä sellaisesta ihmisestä.

Aihetta iloon - vaikka väkisin

Aung San Suu Kyi vapautui kotiarestista. Aihetta iloon.

Reiteni huutavat hallelujaa eilisen, satulassa istutun

kolmituntisen maastoretken jälkeen.

Mutta se on iloista kipua.

Ulkona on niin sateista, harmaata ja surkeaa, että voi hyvillä mielin istua sisällä.

Etenkin kun yskänpoikanen kiertää henkitorvessa.

Iloista sekin jostain näkökulmasta.

Koti näyttää viikonlopun jälkeenkin ihmismäiseltä asumukselta.

On ilo olla siivoamatta.

Monta mukavaa neuleprojektia odottaa puolivalmiina.

Pian iloitsen niiden valmistumista. (?)

Mikä ilo - näinkin vähän todellista murhetta juuri nyt!

Huomisestahan ei kukaan tiedä.

Lintukuiskaaja

Minä olen juuri se täti, joka juttelee linnuille.

Pysähtyy poluilla ja jalkakäytävillä puiden ja pensaiden luokse

kyselemään siivekkäiden kuulumisia.

Toisinaan linnut vastaavat, toisinaan ne eivät halua olla

missään tekemisissä kanssani.

Kaikki kotoiset linnut ilahduttavat. Kaksi suosikkia minulla on yli muiden.

Toinen suosikkini on aina ollut

mustarastas.

(Toinen lähti talveksi Afrikkaan.)

Niin paljon ihania värejä punarinnoissa, punatulkuissa, keltasirkuissa.

Pääskyjen taiturimainen lento, satakielen heleä laulu.

Mutta minuun vetoaa tämä kaunis musta lintu ja poikalinnun

kirkkaankeltainen nokka.

Yksinkertainen kauneus

koskettaa

yksinkertaista mieltä.

Koska oma kamerani ei kuvaa hämärällä säällä kuin harmaata,

jouduin turvautumaan toisen ottamaan.

Kuva lainattu Etelä-Karjalan lintutieteilijöiltä.

Harmitusta

Matalapainetta korvieni välissä.

Moni asia harmittaa. Pitäisikö tehdä lista

ja oikein velloa surkeudessa.

Vai olisiko parempi sublimoida passiivisaggressiivinen

emootionsa johonkin

hyödylliseen?

Ja jotta oikein tympäisisi,
lempiohjelmani Puutarhaperjantai loppuu.

Niin joo, onhan se marraskuu jo Ruotsissakin.

Pitäähän puutarhan levätä senkin.

Ohjelmassa oleva Pesosen oloinen Gustav-setä, joka istahtaa rillit nenällä ja baskeri päässä multakasaan kukkia tutkimaan,viehättää sieluani kovasti. Ihanan simppeliä touhua.

Ja kaikkea luonnollisen

kaunista, unelmia ruokkivaa.

Ehkä ihan kaikki ei olekaan tympeää ja raivostuttavaa.

Sisältöä

"En ole unohtanut suurta tyhjyyttä, olen vain lakannut pelkäämästä sitä.
Seison sen partaalla ja kauhu kouraisee vatsaani,
kun näen millä kaikella sitä yritetään täyttää."-Kai Nieminen

Minua kiinnostaa se, millä ihminen täyttää elämänsä. Koska harvan meistä nykyään täytyy kantaa lämpö ja vesi ulkoa sisään, viedä likasanko ulos, huuhdella lakanat avannossa jne.,

tyhjää aikaa riittää.

Siis sitä vapaa-aikaa.

Sen sisältö kiinnostaa minua enemmän kuin kenenkään ammatti. Vaikka juuri sitä usein ensimmäisenä kysytään ja sitten luodaan kuva ihmisestä ammatin perusteella.

Mutta mitä teet silloin, kun ei ole pakko tehdä mitään. Sisältö tekee ihmisestä kiehtovan.

Tai tylsän.

Tai pelottavan.

Meneekö vapaa-aika television edessä vai lenkkipolulla? Ompelukoneen ääressä vai baaritiskin ääressä? Agility-radalla vai tallihommissa? Kuntosalilla vai kirjastossa? Museon vitriinien äärellä vai kuorossa laulellen?

Vai - mikä minusta on kauheinta - shoppaillen ajankuluksi isoissa kauppakeskuksissa?

Kun ei tarvitse taistella hengissäpysymisestä, voi valita. Tehdä elämästä itsensä näköisen.

Miltähän minun vapaa-aikani näyttää muista, muodostunko minä tekemisistäni ja olemuksestani?

Se tunne

Kun olin nuori, minusta tuntui, että sisälläni oli kuohuva virta.

Valtava määrä voimaa ja energiaa tulvimassa ulos, mutta ei hyvää uomaa, jonne ne suunnata.

Tulikin sitten valittua muutama ei-niin-hyvä uoma.

Kai se on sitä kantapään kautta oppimista ja nuoruuden pakollista hölmöilyä.

Valintoja on tehtävä ja niiden seurausten kanssa on elettävä.

Mutta muistan sen tunteen. Pakahduttava, silti niin kevyt.

Tuo tunne oli kauan poissa. Tai ehkä se vain hautautui kaiken arkisen tauhkan alle, ehkä en osannut kutsua ja kuulla sitä. Ehkei minulla ollut voimia tuntea sitä.

Se on alkanut kurkistella taas. Olen alkanut tuntea sitä taas.

Voisiko tämä sapattivapaani olla syynä; työahdistus ei kurista, on aikaa ja tilaa muullekin.

On ollut aikaa istua keittiön ikkunan ääressä ulos tuijotellen tai hevosen selässä metsän keskellä ja olla vain.

On ollut vapautta, suhteellista, mutta vapautta silti.

Tuntuu hyvältä tuntea taas.

Pikkuiseni

Onhan se klisee, mutta pakko se on silti sanoa. Taas.

Lapsi kasvaa ja kehittyy niin valtavan nopeasti.

Jokainen uusi taito tekee äidistä ylpeän ja samalla haikean.

Nyt nupukainen tietää ja osaa jo tuonkin.

Vastahan minä sitä laitoksella yritin opetella imettämään.

Hetki sitten maistelimme ensi kertaa perunamössöä.

Tuokio siitä, kun tunsin vauvaa katsellessani valtavaa vastuuntunnetta ennen minkään äidinrakkauden päälle hyökymistä ja hoin itselleni:

On pidettävä huolta, on pidettävä hyvää huolta.

Kun itse 14-vuotiaana lähdin ensimmäistä kertaa Nuorisotalon diskoon, äitini katsoi

minua pitkään ja sanoi alistuneesti: "Vauva lähtee diskoon."

Hän oli mielestäni tosi nolo ja täysin taukki.

Alan hiljalleen tajuta, miltä hänestä kenties tuntui.

Onneksi tyttärellä on vielä vähän oppimista.

Eilen katselimme lintulaudalla Herra Punatulkkua ja kahta Rouva Punatulkkua.

Ihmettelin ääneen, että onko tuolla Herra Punatulkulla kaksi vaimoa, voi raukkaa.

Tytär nyökkäsi ja ilmoitti: "Joo. Se on semmoinen buddha. Niillä on monta vaimoa."

Sairastupa

Tytär parani ja virus löysi uuden kyläpaikan minusta.

Tervetuloa, käykää peremmälle - ai, taisitte käydä jo.

Ennemmin poden itse,

kuin katson sairasta Tytärtä.

Hevoselta tutkitaan nyt maksa- ja munuaisarvoja, sillä se pissaa

aivan tolkkua vailla. Ripuloinnin lisäksi.

Ja minä lohnotan kotona, enkä ole mumisemassa lohdun sanoja ystävän korvaan.

Eilen toteutin jotain, joka saattaa - saattaa siis - vähän muutella työkuvioitani. Uskalsin!

Mikään ei ole varmaa, mutta jo rajojensa yli kurkistus sai oloon uutta voimaa.

Sillä ne rajathan on useimmiten itse vedettyjä ja lujasti paalutettuja. Aivan turhia.

Kuitten vaihteessa

Minun täytyy sanoa - useampiakin blogeja katseltuani - ettei halloween iske juhlahermooni millään tavalla. Minua etovat muoviset pääkallot ja veriset silmämunat, pirunsarvet ja zombie-naamarit. Huumorintajutonta, ehkä. Oranssit kurpitsat ovat kauniita, ihan ilman irvinaamaa.

Vai onko halloweenin haudoista nousseet hahmot vain yksi osa ihmisen ikuista yritystä nauraa kuolemalle päin naamaa.

Minusta siihen ei ole.

Silti juuri tämä kuiden vaihde on minulle todella merkityksellinen. On ollut aina. Olen syntynyt lokakuun lopussa ja rakas, viime keväänä pois lähtenyt mummoni syntyi 51 vuotta aiemmin marraskuun alussa. Monet yhteiset syntymäpäivät on juhlittu ja siinä samalla vietetty myös Pyhäinpäivää eli Vainajien Muistopäivää.

(Niitä kun tässä kerran suuressa, nyt pienenevässä suvussamme riittää.)

Ehkä siksikin irvokas halloween ei kiinnosta minua.

Tytär on kuumeinen. Hohkaa kuin kekäle. Päässä märkä pyyhe. Mukissa piimää ja pilli.

Edes kylmä maitokaakao ei maistu ja silloin Tyttären olon on totisesti oltava surkea.

Vanhemmalla hevosella on ripuli, joka ei tunnu rauhoittuvan millään konstilla.

Kissa jaksaa onneksi heilua normaaliin tahtiinsa ja "ilahduttaa" potilasta

nilkkahalauksella.

Viikonloppu

Vaikka en olekaan tällä hetkellä työelämässä, tuntuu viikonloppu silti aina jotenkin spesiaalilta. Joskus saan jopa migreenin perjantai-iltana,

vaikkei edessä olekaan laskeutumista työviikon rasituksesta. Onko elimistö niin urautunut viiden päivän työviikkoon?

Edellisen viikonlopun olimme mökillä, emme omalla vaan lainatulla.

Paljon koivuhalkoja takassa lämpöä tuomassa.

Pitkiä kävelyjä, tytär rantakivillä ja metsiköissä.

Hiiripöllö sähkölangalla. Lehmiä ulkona.

Pimeys maalla on niin paljon syvempää kuin kaupungissa. Tähdetkin loistivat kirkkaina

vanhaa valoaan.

Paljon Oikeita Ääniä.

Oli rauhallinen olo.