torstai 26. tammikuuta 2012

Pieces of me



Useimmiten myönteisenä,
vaikkakin aina surumielisenä.
Useimmiten luottavaisena,
vaikkakin monesti pettyneenä.




Pohjimmiltaan ujona,
toisinaan pois kääntyvänä..
Pohjimmiltaan kuuntelevana,
toisinaan ymmärtämättömänä.



Aina liian herkkänä,
sanat ja näkymät itseensä kätkevänä.
Aina liian tosissaan,
aina liian tosissaan.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Harrastamisesta



Eilen, kun olin katsomassa lapsen harrastamista,
iski omatuntooni piikki
pienen, tuntemattoman tytön muodossa.

Hän alkoi spontaanisti kertoa minulle,
miten häntä väsyttää
harrastaminen.
Kun isot veljet ovat aina treeneissä
ja hänenkin täytyy
harrastaa vähintään neljästi viikossa.
Tanssi, kuoro, ratsastus, jalkapallo.
Tyttö puhui totisena,
kuuntelin vähintään yhtä totisena.

Omakin lapsi harrastaa
neljää asiaa viikossa.
Minä niitä harrasteita hänelle
olen esitellyt.
Osa sai tyrmäyksen heti,
osa kiinnosti kovasti
ja osa on jo heivattu pois.

Mutta omani ei valita väsymystä.
Leikkiaikaa kuulema on tarpeeksi.
Ja on kuulema kivaa.

Vannotin häntä sanomaan
H E T I,
jos alkaa tuntua kovin tukalalta.
Nostin omat tuntosarveni pystyyn.

Tuntuu,
ettei omatuntoni
ole aivan puhdas.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Seinän takaa




Minulla on naapuri,
jolle on vaikea olla ystävällinen.
Tai sanotaanko,
ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.
Sitkeästi silti yritän
ja olen vannottanut tyttärenkin
tervehtimään kauniisti.
Selitin,
ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita
tylyyttä juuri sinua kohtaan,
eikä oikeuta sinua
käyttäytymään samoin,
melkeinpä päinvastoin.
Toisaalta toivoisin,
että naapuri kertoisi suoraan,
jos häntä olemme loukanneet.
Itse en ole vielä
uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.




Luulisi,
että näin lajitovereiden kesken,
lähekkäin asuttaessa,
asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,
jos aistin
vihamielisyyttä
ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet
sitä kohdata.
Pelkuri taidan olla.




Ja silti uskon,
että ihminen ei ole paha,
jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Roolileikkiä


On vaikea kirjoittaa sellaisesta,
mistä ei ole helppoa kirjoittaa.
Silti juuri siitä pitääkin
kirjoittaa.


Ihminen pukeutuu elämänsä aikana moniin rooleihin.
Yksi vetää naamion heti herätessään;
en kadehdi heitä.
Yksi vaihtaa roolin työpaikallaan,
yksi vanhempiensa luona.
Luulen kuuluvani tähän joukkoon.

Jollekulle kaikki kodin ulkopuolinen
on roolia,
vain yksin kotinsa sohvannurkassa
hän voi olla se mitä on,
mutta mitä kukaan ei saa nähdä.

Minä olen aika väsynyt rooleihin.
Omana itsenäänkin oleminen on joskus
riittävän hankalaa
ja liiallinen roolitus
elämän eri tilanteita varten tuntuu kammottavalta.

Silti äitini luona olen se reipas ja räiskyvä,
Tiina Topakka..
Ettei äiti vain huolehtisi turhaan.
Töissä olen Aino Aina-Avulias
ja Leena Leelianlepotuoli.
Koska työkavereilla on rankkaa
ja minä voin heidän kuormaansa keventää.
Koska minä olen sellainen.
Vai olenko?



Olen ja en ole.
Pohjimmiltani en tiedä.
Oikeutanko olemiseni olemalla muille "hyödyksi".
Toisaalta haluan auttaa aina, jos voin,
mutta teenkö sen siksi,
että minusta on mukavaa olla sellainen ihminen.
Ja onko sillä lopulta väliä?

Luultavasti pääni on tällä hetkellä pienessä sievässä
käymistilassa
ja etsin itselleni uutta olemisen tapaa.

Ärtymiset ja ajattelut siis jatkukoot.


tiistai 17. tammikuuta 2012

Ärtymystä


Minua on viime aikoina ärsyttänyt
muutama asia.

Miksi ihminen syö puiston penkin päässä lohta ja perunasalaattia,
mutta jättää roskat ja loput ateriastaan penkille/maahan,
vaikka sen samaisen penkin toisessa päässä
olisi roskapönttö?

Miksi tupakoitsijat ryhmittyvät kauppojen, pankkien,
kirjastojen, kahviloiden, postien  yms. oven eteen
savuttamaan,
jolloin savuton ulostulija
saa ylleen kauhean tupruavan savupilven?

Miksi puhutaan
onnellisista kanoista ja rypsiporsaista ja virikesikaloista,
miksi ei kerrota suoraan,
ettei
tehokkaita tuotantoeläimiä kertakaikkiaan ole mahdollista
kasvattaa eläimelle luontaisissa olosuhteissa?

Ja miksi näin,
kun kerran ihminen on kuulema
kuussakin käynyt?



lauantai 14. tammikuuta 2012

Itsekkäänä



Näin hieman yli nelikymppisenä
sitä jo katsoo taaksepäin
ihan eri tavalla,
kuin vaikkapa kolmekymmentä täytettyään.
Parikymppisenä ajattelin,
että olisinpa jo 40;
elämä olisi silloin niin paljon helpompaa.
En ollut ihan väärässä.
Jokin on muuttunut asenteessani.


Tai ehkä helpompaa on väärä sana tässä kohtaa.
Mutta nyt osaan antaa itselleni
enemmän a r m o a.
Minun ei tarvitse, jos en halua.
Ja tämä ei merkitse sitä,
etten veisi roskia, tiskaisi, maksaisi veroja, noudattaisi lakia.
Minun ei tarvitse miellyttää.
Minun ei tarvitse venyä,
jos tunnen, ettei tilanne sitä oikeasti vaadi, 
vaan että venyessäni
toteuttaisin vain jonkin toisen haaveita,
täyttäisin jonkin toisen tarpeita.
Tavalla, jolla teen lopulta pahaa itselleni.
Väsyn ja litistyn.




Olenko itsekäs paskiainen,
jos elän tämän uuden ymmärrykseni mukaan.
Ehkä,
mutta minun on kokeiltava
tätäkin tapaa.

(Kuvissa pihapiirin vieraita.)


torstai 12. tammikuuta 2012

Elävien kirjoissa


Puoli vuotta ja ylikin.

Joskus tulee keskeytetyksi tavalla,
jota jollain tavalla jo ennakoi,
mutta joka silti yllätti.
Pysäytti lempeästi suoraan kivimuuriin.




Elämä kuitenkin jatkuu.
Sillä on vain yksi suunta; eteenpäin.
Sillä vaikka minä pysähdyn,
elämä ympärilläni ei.
Sitä ei voi padota, enkä haluaisikaan.




Hyväksyminen ja sopeutuminen.
Siinäpä opettelemista
loppuelämäksi.