perjantai 31. joulukuuta 2010

Viimeinen sulkekoon ovet

Sain olla kuluneena vuonna
lähellä luontoa
lähellä syntymää
lähellä elämää.
Myös hyvin lähellä kuolemaa,
mutta lopulta se tuli hänelle helpotuksena
ja meille jäi
suuri kiitollisuudentunne.
Onneksi hän tiesi sen jo eläessään.
Sitä toivon kaikille;
että vuoden päästä tästä
voitte katsella taaksenne
ja olla kiitollisia.







The New Year lies before you. Like a spotless tract of snow.
Be careful how you tread on it.
For every mark will show.
~Author Unknown~




torstai 30. joulukuuta 2010

Sekasortoa



Lunta sataa suoraan, ylhäältä alas, hitaasti.
Kuin hidastetussa filmissä.
Odotan, milloin joku painaa pausea.
Tyttären pieni tiiriäiskaveri tuli hakemaan leikkikaveria.
Katsoi ympärilleen ja sanoi,
ettei ole koskaan nähnyt sotkuisempaa eteistä.
En tiedä, olenko minäkään.
Kolmen ihmisen pipot, hatut, huivit, hanskat, sukat sun muut
villaiset vermeet täyttävät tilan.
Ja sitten vielä kenkiä joka lähtöön ja lajiin
sekä kolmet luistimet.
En vaan kykene järjestykseen,
kadehdin niitä, jotka kykenevät.
Minulla on taipumus sekasortoon.


Kissa repi lintujen siemenpussin hajalle.
Auringonkukansiemeniä
on nyt siellä sun täällä.
Kissa on puolestaan kadonnut.
Epäilen sen palailevan piilostaan
iltaruokaan mennessä.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Takaisin arkeen (ihanaa!)

Nopea arkeen palauttaja on vaikkapa perintö- ja veroasioiden hoitaminen
pankissa, isännöitsijällä, kirkkoherranvirastossa, verotoimistossa ja taas pankissa.
Olen virallisesti elossa, koskapa minulla on nyt hallussani paperi,
jossa lukee, että minä elän.
Tai ainakin nimeäni ja sos.tunnustani käyttävä henkilö elää.




Kissa rakastaa vai pitäisikö sanoa jumaloi
hahtuvien lammasmaista tuoksua.
Hahtuvasta neulominen on mahdotonta,
ellei kissaa ole teljetty lukkojen taa.
Onneksi on tuoksutontakin lankaa.


Perjantain Hesarista luin toimittajasta, joka oli pitänyt viikon
mediapaaston.

Kaipaisin sellaista itsekin.
Olen liian kiinnostunut
kaikesta olevinaan tärkeästä
ja ajankohtaisesta.
Totuin jo lapsena siihen,
että k a i k k i uutiset kuunneltiin ja/tai katsottiin.
Sääkin sataan kertaan.
Vähempikin tieto maailmasta riittäisi.


Mutta ihanaa, että on arki.
Juhlina en ole parhaimmillani,
arkena minulla on siihen edes mahdollisuus.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Minun jouluani












Yli 30 asteen pakkasesta haimme kuusen ja samalla hinnalla saimme
nähdä talviauringon kesärantamme yllä.
Kannatti vähän palellakin.
Mitä tein jouluna?
Nukuin. Maistelin lapsen leipomia pipareita. Tuoksutin kuusen tuoksua. Nukuin.
Katselin kynttilän liekkiä. Valmistin jäälyhdyn. Nukuin.
Ruokin ja katselin lintuja. Nukuin.
Valmistin ja söin riätikkälooraa, jota minulla on vielä
täksikin viikoksi.
Nukuin.
Mukava oli joulu ja nyt jo paremmalla puolella.
Muistona.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Siitä puhe, mistä...


... ei tosiaankaan ole puutetta. Lunta ON ja lisää tippuu taivaalta.
Jollain kierolla tavalla nautin.
Tämä on oikeaa talvea,
vaikka käytännön elämä olisikin helpompaa
kera vähemmän lumen.
Mutta tuleepahan juteltua naapureiden kanssa tavallista enemmän
- tietysti lumesta.




Aion kääriytyä lumisen talon suojiin,
laittaa takkaan tulta
ja ehkäpä leipoa torttuja.
Lanttulaatikko on himoherkkuani
ja sen teen jouluksi itse.
Muuten luotan - tai ainakin turvaudun - elintarviketeollisuuteen ja
tietysti äitini kokintaitoihin.
Lempeää ja sielua ravitsevaa
joulua kaikille!

perjantai 17. joulukuuta 2010

Oman rummun tahtiin

Paljon puhutaan tahdin hidastamisesta.
On melkein trendikästä
downshiftata ja hyvä niin.
Kerrankin trendi, josta voin puhua yökkimättä!
Aika moni on muuttanut elämisensä ja olemisensa
radikaalisti; muuttanut maalle ja alkanut toteuttaa
yksinkertaista ja luonnonmukaista elämäntapaa.
Voisin liittyä heidän joukkoonsa.
Minulla on vahvat siteet maaseudulle
ja tietotaitoakin.
Ei ehkä EU-direktiivien mukaista,
mutta sotienjälkeistä kuitenkin.
Perheellinen ei kuitenkaan
noin vain muuta paikasta toiseen.
Onneksi hidastamista voi toteuttaa
kaupungissakin.
Minulla siihen on auttanut lyhennetty työviikko,
jolloin jää aikaa ja ennen kaikkea voimia
tehdä muutakin kuin palkkatyötä.
Juurilleen sieluani ovat palauttaneet hevoset.
Rahaahan niihin menee, mutta onnea voi
näköjään ostaa rahallakin.
Mustat kynnenaluset tallilla käynnin jälkeen
eivät ole surureunukset.
On hoidettu ja huolehdittu ja se näkyy
ja tuntuu hyvänä mielenä.
Toisaalta en ole koskaan ollut ns. uraihminen,
en arvota itseäni ja arvoani työn kautta.
Ura kuulostaa jotenkin samalta kuin kahle.
Kuka haluaa vapaaehtoisesti kahleisiin?
Ilmeisesti aika moni.
En ole koskaan ollut muodin tai uusimpien must-juttujen perään,
mutta aivan varmasti olen ostanut paljonkin turhaa
lohdutukseksi tai toiveidentiteettiä tukeakseni.
Onneksi ikä tuo viisautta siihenkin hulluuteen.

Sillä aika vähällä tulee toimeen suuremmin kärsimättä.
Ja jos ei kulje oman rumpunsa tahtiin,
alkaa vain tallata omille varpailleen.


torstai 16. joulukuuta 2010

Torstain miehet


Eilen pitkästä aikaa näiden kanssa, kunto antoi myöten.
Hevosten läheisyys tekee hyvää
ja aurinkokin näyttäytyi.

Torstaina voin katsella kuvaradiosta
kahta mukavaa miestä.
Ja nyt en puhu ulkonäöstä, vaikka ei
niissäkään vikaa ole.
Freud voisi pyöritellä silmiään,
mutta minusta preerian uudisraivaajaisä ja tanskalainen maajussi
ovat hienoja miehiä.
Maanläheisiä, avoimia, käteviä, ilosilmäisiä.
Tässä täti-iässä sitä joskus miettii
omia miesvalintojaan,
ammoisia ja nykyistä.
Tällä järjellä varustettuna en olisi jäänyt siihen,
mihin joskus nuorena jäin.
Toisaalta uskaltaa jo katsoa itseäänkin
kulmat kurtussa.
Olinko minäkään aina ihan reilu,
olenko sitä vieläkään.
Kantapään kautta, valitettavasti.


Valoa kohti.
Ei enää viikkoakaan
ja matkaamme valoa kohti.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Edes jotakin








Ostin yhden lempikirjailijani kirjan omakseni (vaikka niin kovasti yritän päästä kaikesta
ylimääräisestä ostamisesta eroon),
koska kirjalla on niin loistava nimi.
Toimintaohje haaksirikkoisille.
Eilen olin kylässä kälyllä
ja hänen olohuoneen pöydällään oli
Siri Hustvedtin uusi alkukielinen teos, jossa
hän kertoo tuntemuksistaan ja reaktioistaan
isänsä kuoleman jälkeen.
Vaikutti kiinnostavalta.
Olen miettinyt Ruotsia, pommeja, islamia, Nobelia, Kiinaa, tyhjää tuolia,
ihmisenä olemista, oikeuksia ja velvollisuuksia.
Miettinyt, mitä itse voisin tehdä ja miten vähän se lopulta sanon.
Voin opettaa lapselle: Älä aiheuta tarpeetonta tuskaa.
Voin yrittää elää itsekin niin.
Sen voin tehdä.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Herkuttelija


Minä olen yksinkertaisen ruoan ystävä. Kun siihen lisätään
määritelmät
kotimaisuus, tuoreus ja eettisyys,
olen tyytyväinen.

Mies on hieman kokeilevampi ruokailija.


Tytär on synnynnäinen gourmet-ihminen ja herkuttelija.
Kun muut kaksi-kolmevuotiaat kiljuivat
mahallaan karkkihyllyjen edessä,
meidän uhmailijamme karjui vihannesosastolla:


"Äitti otta paltaa, minä haluun paltaa!"


Tarina on prikulleen tosi.


Hän jaksaa katsoa kokkiohjelmia, joita TV:ssä onkin
pelottavan paljon.
Minua ne yleensä hermostuttavat
räävittömyydellään.
Mietin aina, k u k a nuo kaikki raaka-aineet ja valmiit ruoat syö
ja paljonko menee haaskuuseen.
Olen ruoan suhteen huumorintajuton.
Tyttären olisi aina saatava tietää heti aamusta,
mitä illalla on ruokana.
Hän ei ole luopunut toivosta
saada muokattua minusta suunnitelmallisen äidin, joka maanantaina tietää,
mitä torstai-iltana aterioidaan.
Viikonloppuna lapsi askaroi meille alkupaloja.
Salami oli Italiasta, juusto Espanjasta, kirsikkatomaatit mistä lie
Hollannin alusmaasta. Voi kauhea.
Kurkku ja patonki sentään Suomesta.
Sitten hän isänsä avustuksella keitteli tanskalaisia
sinisimpukoita varsin
omaperäisessä liemessä.
Kaikki oli hyvää, en voi väittää vastaan.
Nälkä on paras mauste ja
tässä tapauksessa myös pienen kokin
valtava into tehdä perheelle herkkuja
antoi ruoalle herkullisen säväyksen.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Kauneudesta





Kirjailijatar on huumannut lukijoitaan satumaisen kauniilla kuvilla
Venetsiasta. Kiitos!
Toinen toistaan upeampi otos on saanut minut miettimään
kauneutta - taas kerran.
Olen usein päätynyt ajattelemaan,
että kauneus, kuten rakkauskin,
tekee kipeää.
Sen on pakko tehdä, ollakseen aitoa ja
vakavasti otettavaa.
Niin ajattelin pateettisena parikymppisenä
ja niin taidan ajatella vieläkin.



Puhutaan Stendahlin syndroomasta,
kauneuden yliannostuksesta fyysisenä oireena.
Koin jotain sellaista kymmenisen vuotta sitten
kierrellessäni yksin
Toscanaa, tuota jo melkein kliseeksi muuttunutta
Italian maakuntaa.
Useampi päivä Firenzessä ja sitten
junalla Sienaan, ilman sen kummempia odotuksia.
(Paitsi tietysti kirkkoja, sillä olen fanaattinen kirkkojen tutkailija.)
Sienan Duomossa sielussa napsahti.
Aloin aivan yllättäen itkemään nähdessäni sen kaiken.
Seisoin sillä ihanalla lattialla ja itkin.
Näköaisti ei enää jaksanut reagoida
pelkällä ihastelulla.



Jälkeenpäin istuin kahvilassa
ja mietin tapahtunutta.
Olin jotenkin ihan turta,
melkein masentunut.
Luulen, että jos olisin matkustanut
jonkun kanssa ja minulla olisi ollut
muitakin juttukavereita kuin päiväkirja
ja satunnaiset paikalliset ihmiset,
olisin saanut purettua itseäni
paremmin, jakaa kauneuden,
eikä itkua olisi tullut.
Beauty - in projection and perceiving - is 99.9% attitude. ~Grey Livingston
Uskon, että kauneus on asenne maailmaa kohtaan,
kuten myötätunto tai uteliaisuus.
Jos haluaa aistia ja kokea kauneutta,
on oltava avoin ja vastaanottavainen.
Muutoin kävelee, paitsi onnensa,
myös kauneuden ohi.

torstai 9. joulukuuta 2010

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa




Otsikko on kirjaimellisesti totta.
Puolimetriset hanget korkeat nietokset.

Kehtuuttaa vieläkin, mutta olen sentään neulonut sukan valmiiksi
ja toista aloittanut.
Pyyhkinyt pölyjä.
Vienyt postiin synttärikortin kummitytölle.
Lohdutellut lasta. Rapsutellut kissaa.
Olkipukit etsivät vielä paikkaansa,
mutta eiköhän se meille kaikille
tästä maailmasta löydy.
Kaikenlaista saa tehtyä, tarpeellistakin,
vaikka vähän välillä kehtuuttaisikin.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Kehtuuttaa

Kun edesmennyt mummoni ei ollut ihan virkeimmillään ja valmiina
valloittamaan maailmaa,
hän totesi, että häntä kehtuutti.
Ulkosavolaisille tiedoksi, että silloin häntä
ei hotsittanut, evvk, ei napannut, onks pakko jos ei haluu- mietitytti
jne.
Voisin sanoa ihan samaa.
Minua kehtuuttaa oikein voimalla.
Joulua en jaksa edes ajatella.
Olen huomannut, että se tulee ja myös menee
ilman ylenmääräistä höösäystä.
Joulukortit lähetän, mutta nekin valokuvista valmisti ihan joku muu.
Tänä jouluna eivät sormeni taivu liiman, kartongin, huovan, silkkipaperin
tai kiillekynien ympärille.


Tytär on vähän ihmeissään. Äiti on erilainen kuin aiempina talvina.

Mies kyselee, milloin joulusiivous alkaa. Vastasin, että ihan milloin sinulle sopii.

Voisiko joululoma olla loma joulusta?


tiistai 7. joulukuuta 2010

L u m i

Nyt sitä tosiaan on: lunta.
Tipujen siemenlato sai vuorokaudessa ihan kohtalaisen
lumikerroksen katolleen.
Kun kahlasin ottamaan kuvaa ja lisäämään tipuapetta,
lunta oli puoleen reiteen.
Oikeastaan aika ihanaa.
Ihan kuin ammoin lapsena.


Lapsena lunta rakasti.
Pulkkailu, hiihtäminen, luistelu, lumilinnat, lumikodit, lumitallit ja lumisairaalat.
Oli leikin teema mikä vaan, lumessa ja lumesta se onnistui.
Lumi itsessään oli leikki.



Kunnes minusta tuli rokkariteini ja lumi oli este tai ainakin hidaste.
Sitten tulivat lumettomat, lämpimät talvet ja piti kulkea takki auki.
Konkreettisesti ja henkisesti.


Lopulta ympyrä tuli täyteen tyttären saavutettua
taaperoiän ja minun kasvettua riittävän vanhaksi
ilahtuakseni lumesta uudelleen.


Parina viime talvena olen oikeasti nauttinut
lumesta lapsen ilon myötä.
Kunhan se ymmärtää kadota sopuisasti
kevään tulon myötä.




perjantai 3. joulukuuta 2010

Kiehtovaa

Tavallinen arki on kiehtovaa, joskus suorastaan maagista.
Tänään minua kiehtoi se usein toistuva merkillisyys,
että vaikka bussit kulkevat kotimme lähistön "iso tietä" pitkin
arkisin päiväsaikaan noin 10 minuutin välein,
minun ilmestyttyäni pysäkille
vuoroväli venyy
vähintään vartiksi.
Tänään se oli 21 minuuttia, vaikka
en minä niuhota ja minuutteja laske.
Asia vaan kiehtoo minua.


Suuremmalti minua ei kiehdo, miksi se viereinen jono etenee aina nopeammin kassaa kohti.
Minua kiehtoo se, miksi oma jononi ei liikahda mihinkään suuntaan.
Kiehtovaa ei ole se, että unohdan ainakin puolet
päänsisäisestä kauppalistastani.
Kiehtovaa on se, että edelleenkin vakaasti uskon
muistavani hankkia kaiken tarvittavan.
Kiehtovaa on mennä apteekkiin ja todeta, että kun sama voide/salva/rasva
jota itse käytät ja edullisesti ostat,
laitetaan purkkiin/tuubiin/pulloon, jossa lukee
hevoselle/nautaeläimelle/lampaalle,
litrahinta onkin pompannut taivaisiin.
Kiehtovaa oli katsella aamulla tytärtä,
joka oli lähdössä luokan kanssa teatteriin.
Ipana, joka on pienestä asti halunnut kulkea eri teattereiden
lastennäytelmissä, nukketeattereissa, musikaaleissa
sun muissa,
ilmoitti tiukasti, ettei missään nimessä tahdo lähteä mihinkään
tyhmään teatteriin.
Kiehtovaa, ah niin kiehtovaa.



torstai 2. joulukuuta 2010

Vuotaja

Mitä pitäisi ajatella Julian Assangesta ja koko
Wikileaks- organisaatiosta?

Pahaisia hakkereita
vai oikeamielisiä totuuden paljastajia?



Raiskaussyyte ja Interpolin mukaantulo juuri nyt
tuntuu osuvan liian hyvin yhteen isojen paljastusten kanssa.
Onhan iso ja komea United States of America
saanut nenilleen
ja sitähän ei voi rankaisua saamatta tehdä.

Mutta mm. afgaaneilla on oikeus tietää Yhdysvaltain
vastuulla olevien
siviiliuhrien todellinen määrä.
Palestiinalaisilla on oikeus tietää, miten paljon USA
manipuloi Lähi-idän konflikteja.

Jne.



Partaradikaali sisälläni iloitsee globaalien salaliittojen
ja (kaikille kuuluvien?)tietojen paljastamisesta.
Yksilöiden vastaiskusta järjestelmää kohtaan.
Turha kuvitella, että poliitikot johtavat maailmaa.
Tai maata - näkeehän se jo Suomessakin, että
poliitikot kumartavat rahalle ja sen suomalle vallalle.



Äitihenkilö sisälläni taas kammoaa
kaikenlaisia kansainvälisiä jännitteitä.

Assange pakoilee
vain kahdesta syystä:
joko 1) hän on syyllinen
tai 2) hän ei ole syyllinen, mutta tietää, ettei saa oikeutta


Mutta ihan oikeasti toivoisin,
että totuus voittaisi tämänkin sotkun.