torstai 28. maaliskuuta 2013

Vuosikymmen äitinä




Tyttären syntymästä on vuosikymmen.
Hän on kasvanut pituutta,
on ehkä jo syksyllä äitinsä pituinen.
Hän on oppinut paljon,
ehkä äidiltäänkin jotain.
Jotain hyvääkin, sellaista josta toivottavasti
joskus sanoo:
"Mummokin teki aina näin."
 
Hän osaa asioita,
josta äidillään ei juuri ole käsitystä
tai uskallusta.
Hän soittaa kanteleen kieliä suloisesti
ja leipoo rohkeita pullia.
Vääntää taikinaa muotoihin ja kuvioihin
ja nauraa pyöreitä pullia pyörittävälle,
latuunsa juuttuneelle äidilleen.
 
Niin hänen pitääkin.
 

Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.
- Aale Tynni -
 


maanantai 18. maaliskuuta 2013

Omia mokia

 
 
 
Taas lienee aika kääntyä kohti blogini hiljaisuutta.
 
Miten paljon asioita voikana mahtua yhteen syksyyn ja yhteen talveen.
Osaan pystyin vaikuttamaan, mutten tehnyt sitä.
Osaan ei kysytty halukkuutta ja ne minä kestän.
Mutta etten estänyt silloin, kun aika oli.
Sitä pitää nieleskellä pitkään.
Syyllisyyttä.
Omaa mokaa.
 

 



 
Kevään tulosta puhutaan. Uskon vasta kun näen ensimmäisen auringossa kylpevän leskenlehden.
Lumen ja kylmyyden määrä maaliskuun päivinä ja öinä vie uskoa,
 joka on muutoinkin aika heikoissa kantimissa.
 





Tytär taiteilee sekä vapaalla kädellä, että viivottimen avulla.
Hän suunnittelee itselleen opiskeluasuntoa!
Kaikki on harkittua.
Äidistä jopa piinallisen tarkkaa ja ennakoitua.
 
Äiti teki itsekin lapsena ja nuorena tarkkoja
pohjapiirustuksia
tuleviin palatseihinsa.
Tytär tyytyy haaveissaankin kaksioon.
Äitikin voisi oppia kohtuullistamaan
halujaan, unelmiaan ja pakkomielteitään.
 
 


torstai 26. tammikuuta 2012

Pieces of me



Useimmiten myönteisenä,
vaikkakin aina surumielisenä.
Useimmiten luottavaisena,
vaikkakin monesti pettyneenä.




Pohjimmiltaan ujona,
toisinaan pois kääntyvänä..
Pohjimmiltaan kuuntelevana,
toisinaan ymmärtämättömänä.



Aina liian herkkänä,
sanat ja näkymät itseensä kätkevänä.
Aina liian tosissaan,
aina liian tosissaan.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Harrastamisesta



Eilen, kun olin katsomassa lapsen harrastamista,
iski omatuntooni piikki
pienen, tuntemattoman tytön muodossa.

Hän alkoi spontaanisti kertoa minulle,
miten häntä väsyttää
harrastaminen.
Kun isot veljet ovat aina treeneissä
ja hänenkin täytyy
harrastaa vähintään neljästi viikossa.
Tanssi, kuoro, ratsastus, jalkapallo.
Tyttö puhui totisena,
kuuntelin vähintään yhtä totisena.

Omakin lapsi harrastaa
neljää asiaa viikossa.
Minä niitä harrasteita hänelle
olen esitellyt.
Osa sai tyrmäyksen heti,
osa kiinnosti kovasti
ja osa on jo heivattu pois.

Mutta omani ei valita väsymystä.
Leikkiaikaa kuulema on tarpeeksi.
Ja on kuulema kivaa.

Vannotin häntä sanomaan
H E T I,
jos alkaa tuntua kovin tukalalta.
Nostin omat tuntosarveni pystyyn.

Tuntuu,
ettei omatuntoni
ole aivan puhdas.

tiistai 24. tammikuuta 2012

Seinän takaa




Minulla on naapuri,
jolle on vaikea olla ystävällinen.
Tai sanotaanko,
ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.
Sitkeästi silti yritän
ja olen vannottanut tyttärenkin
tervehtimään kauniisti.
Selitin,
ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita
tylyyttä juuri sinua kohtaan,
eikä oikeuta sinua
käyttäytymään samoin,
melkeinpä päinvastoin.
Toisaalta toivoisin,
että naapuri kertoisi suoraan,
jos häntä olemme loukanneet.
Itse en ole vielä
uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.




Luulisi,
että näin lajitovereiden kesken,
lähekkäin asuttaessa,
asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,
jos aistin
vihamielisyyttä
ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet
sitä kohdata.
Pelkuri taidan olla.




Ja silti uskon,
että ihminen ei ole paha,
jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Roolileikkiä


On vaikea kirjoittaa sellaisesta,
mistä ei ole helppoa kirjoittaa.
Silti juuri siitä pitääkin
kirjoittaa.


Ihminen pukeutuu elämänsä aikana moniin rooleihin.
Yksi vetää naamion heti herätessään;
en kadehdi heitä.
Yksi vaihtaa roolin työpaikallaan,
yksi vanhempiensa luona.
Luulen kuuluvani tähän joukkoon.

Jollekulle kaikki kodin ulkopuolinen
on roolia,
vain yksin kotinsa sohvannurkassa
hän voi olla se mitä on,
mutta mitä kukaan ei saa nähdä.

Minä olen aika väsynyt rooleihin.
Omana itsenäänkin oleminen on joskus
riittävän hankalaa
ja liiallinen roolitus
elämän eri tilanteita varten tuntuu kammottavalta.

Silti äitini luona olen se reipas ja räiskyvä,
Tiina Topakka..
Ettei äiti vain huolehtisi turhaan.
Töissä olen Aino Aina-Avulias
ja Leena Leelianlepotuoli.
Koska työkavereilla on rankkaa
ja minä voin heidän kuormaansa keventää.
Koska minä olen sellainen.
Vai olenko?



Olen ja en ole.
Pohjimmiltani en tiedä.
Oikeutanko olemiseni olemalla muille "hyödyksi".
Toisaalta haluan auttaa aina, jos voin,
mutta teenkö sen siksi,
että minusta on mukavaa olla sellainen ihminen.
Ja onko sillä lopulta väliä?

Luultavasti pääni on tällä hetkellä pienessä sievässä
käymistilassa
ja etsin itselleni uutta olemisen tapaa.

Ärtymiset ja ajattelut siis jatkukoot.


tiistai 17. tammikuuta 2012

Ärtymystä


Minua on viime aikoina ärsyttänyt
muutama asia.

Miksi ihminen syö puiston penkin päässä lohta ja perunasalaattia,
mutta jättää roskat ja loput ateriastaan penkille/maahan,
vaikka sen samaisen penkin toisessa päässä
olisi roskapönttö?

Miksi tupakoitsijat ryhmittyvät kauppojen, pankkien,
kirjastojen, kahviloiden, postien  yms. oven eteen
savuttamaan,
jolloin savuton ulostulija
saa ylleen kauhean tupruavan savupilven?

Miksi puhutaan
onnellisista kanoista ja rypsiporsaista ja virikesikaloista,
miksi ei kerrota suoraan,
ettei
tehokkaita tuotantoeläimiä kertakaikkiaan ole mahdollista
kasvattaa eläimelle luontaisissa olosuhteissa?

Ja miksi näin,
kun kerran ihminen on kuulema
kuussakin käynyt?