Pieces of me

Useimmiten myönteisenä,

vaikkakin aina surumielisenä.

Useimmiten luottavaisena,

vaikkakin monesti pettyneenä.

Pohjimmiltaan ujona,

toisinaan pois kääntyvänä..

Pohjimmiltaan kuuntelevana,

toisinaan ymmärtämättömänä.

Aina liian herkkänä,

sanat ja näkymät itseensä kätkevänä.

Aina liian tosissaan,

aina liian tosissaan.

Ärtymystä

Minua on viime aikoina ärsyttänyt

muutama asia.

Miksi ihminen syö puiston penkin päässä lohta ja perunasalaattia,

mutta jättää roskat ja loput ateriastaan penkille/maahan,

vaikka sen samaisen penkin toisessa päässä

olisi roskapönttö?

Miksi tupakoitsijat ryhmittyvät kauppojen, pankkien,

kirjastojen, kahviloiden, postien  yms. oven eteen

savuttamaan,

jolloin savuton ulostulija

saa ylleen kauhean tupruavan savupilven?

Miksi puhutaan

onnellisista kanoista ja rypsiporsaista ja virikesikaloista,

miksi ei kerrota suoraan,

ettei

tehokkaita tuotantoeläimiä kertakaikkiaan ole mahdollista

kasvattaa eläimelle luontaisissa olosuhteissa?

Ja miksi näin,

kun kerran ihminen on kuulema

kuussakin käynyt?

Keskiaikaa haistelemassa

Hakunila Vantaalla ei ole ihan pelkkää

elementtikerrostalohelvettiä.

Muutakin löytyy -

vaikkapa Hakunilan kartanon läheisyydestä.

Tänään siellä vietettiin keskiaikaisia markkinoita

ja tämä keski-ikäinen täti lähti sinne.

Mukavaa käydä Tyttären kanssa tilaisuuksissa,

joissa ei ole sitä pakollista kaljatelttaa.

Kartanon ympäristö on viehättävä

ja ohjelmaa riitti

Kustaa III:sta Kuolemantanssiin

ja laukkaaviin hevosiin.

Himoitsin näyttäviä hopeisia korvakoruja,

mutta kun kuitenkaan en ole ihan isokoruihminen,

jätin ostamatta.

Himoitsin myös upeaa harmaata

villakankaista viittaa,

jota heilautella.

Mutta olenko

viittaihminenkään?

On hankalaa, kun täytyy

aina myyntitiskillä ryhtyä pohtimaan

millainen ihminen sitä oikein onkaan.

Tänään

Tänään sain lehden välissä

Suomen Ratsastajainliiton jäsenkortin.

Katsoin sitä äimänkäkenä.

Johan se tuli.

Miksi ne niitä kaksin kappalein lähettävät?

Onko järkeä?

Kaivoin esille lompakostani sen juuri tulleen

ja kas; se olikin vuoden 2010 jäsenkortti.

Ja nyt näkyy olevan vuosi 2011.

Minulta on kadonnut yksi vuosi.

Iäksi mennyt.

Hitaasti Hosulina

Tämä sunnuntai on ollut hidas.

Eipä eilinenkään ollut

vauhdilla läpi eletty.

Pakkanen ja väsymys pitävät sisällä.

Pakkanen minut.

Väsymys kaikki ne asiat,

joista olisi hyvä puhua,

jotka olisi parempi sanoa ääneen h e t i,

eikä iäksi vaieta.

En vaan jaksa

ottaa vastaan sitä,

minkä puhuminen väistämättä

herättäisi.

(Tyttäreni osti minulle jouluna Hosuli-mukin lahjaksi.

Äitinsä on kuulema yhtä hajamielinen,

kattila päässä, koska hiuksia ei ole kammattu,

ja napitkin villatakeista irronneet.

Pelottavan tarkkasilmäinen lapsi.)

Sormenjälkiä

Viisaassa blogissa puhuttiin sormenjäljistä,

joita jätämme toisiin ihmisiin.

Tahallamme, vahingossa.

Hyviä, pahoja.

Mittailin heti omia painalluksiani.

Taipuvaisena ajattelemaan

niiden olevan arveluttavia;

hyvään pyrkiviä,

mutta silti

liian painavia, liian tunkeilevia, liian armottomia.

Tällä Neiti/Rouva Suorasuulla,

joka kaiken tietää

ja vain harvoin

malttaa jättää sen kertomatta.

Mutta on hyviäkin.

Onneksi.

Eilen puhuin pitkään

11-vuotiaan kanssa.

Tytöllä on kokemuksia,

joita moni ei joudu sietämään ja työstämään

milloinkaan elämänsä aikana.

Hän sanoi jotain,

josta tiedän oman jälkeni hänessä

olevan myönteinen.

En ole elänyt turhaan.

Noloja piirteitä

Olen säälittävän epäorganisoitunut.

Työpöytäni kantaa kasoja ja pinoja.

Ostan laukun

ja se on kahdessa viikossa

täynnä

tunnistamatonta roinaa.

Kun lähden johonkin, haluan olla jo perillä.

Matka siinä välillä ärsyttää

ja estää joskus lähtemisen kokonaan.

Opetteluvaihe on minulle vaikea.

Osaisin mieluiten ihan heti.

Tässä auttaa ratsastus;

vaikeaa, eikä hevosta voi huijata.

Minun on todella vaikea

olla hiljaa,

jos tiedän jotain,

jota muut eivät tunnu tietävän.

En kykene teeskentelemään

sosiaalisissa tilanteissa.

Vaikutan siksi joskus tylyltä,

vaikka olen kaikkea muuta.

Projektini "Paremmaksi ihmiseksi hitaasti mutta toivottavasti"

on siis vielä vähän vaiheessa.

Tempus fugit

Aikaa on joka päivä saman verran.

Silti joinain päivinä tuntuu,

ettei se riitä.

Päivät vilahtavat ohi.

Viikko alkoi ja

sitten tuleekin taas sunnuntai.

Joinain päivinä tuntuu,

ettei tästä päivästä taida

iltaa tullakaan.

Joskus ilta tulee aivan liian

aikaisin.

"Käytä aikasi viisaasti."

Pitäisi ensin saada ohi vilahtavasta

ajasta
kunnon ote.

Muttereista

Työhön paluu oli aika rankkaa. Piti säätää montaa pääkopan

mutteria ihan uusiin asentoihin.

Osa vääntyi itsekseen, kun sukelsin itselleni uusiin juttuihin.

Auts.

Silti tunsin itseni niin tervetulleeksi,

jopa kaivatuksi,

että hyvä oli kun palasin.

Tämän viikonlopun teen ruokaa, syön nauttien

ja hevostelen.

Saappaat ovat kiillotusta vaille valmiit.

Luulisin, että kun työnnän kasvoni

pörheään harjaan tai tutkailen lumisia polkuja nelijalkaisen kaverin kanssa,

mutteritkin asettuvat pehmeästi oikeisiin koloihin.

Kipu ei aina ole pahasta.

Joskus se kasvattaa.

Tabula rasa

Tyhjä olo.

Valveilla mutta vaatimatta.

Sainko sieluuni tyhjän sivun näin vuoden alkuun?

Vielä aattona olin täynnä suunnitelmia, unelmia,

realismin välihuutoja ja epävarmuuttakin.

Nyt olen ihmeellisen tyyni.

Saa haluta ja haaveilla, tavoitella ja toivoa.

Ja pitääkin.

Mutta muistaa myös,

että asioilla on tapana järjestyä.

Ja saa olla hetken myös täysin tyytyväinen

omaan ja rakkaittensa oloon.

(Maailman mittakaavalla siihen ei ole mahdollisuutta,

mutta edes näin - pienesti - on välillä ihan hyvä.)

Lupaus

Joskus saa täsmälleen itselleen sopivan elämänohjeen

ihan vahingossa.

Selailee hajamielisesti ja ihaillen kuvia ja yht´äkkiä pysähtyy

ja tajuaa tarvinneensa juuri tuota.

Oma ajatus ei ole vielä siihen yltänyt.

Ei ollut halunnut.

Minä, tolkuton tunteiden mukaan kulkija,

taidan joutua tekemään uudenvuodenlupauksen.

http://www.flickr.com/photos/crownology/5234116505/

on kuvan alkuperäinen sivu.

Sekasortoa

Lunta sataa suoraan, ylhäältä alas, hitaasti.

Kuin hidastetussa filmissä.

Odotan, milloin joku painaa pausea.

Tyttären pieni tiiriäiskaveri tuli hakemaan leikkikaveria.

Katsoi ympärilleen ja sanoi,

ettei ole koskaan nähnyt sotkuisempaa eteistä.

En tiedä, olenko minäkään.

Kolmen ihmisen pipot, hatut, huivit, hanskat, sukat sun muut

villaiset vermeet täyttävät tilan.

Ja sitten vielä kenkiä joka lähtöön ja lajiin

sekä kolmet luistimet.

En vaan kykene järjestykseen,

kadehdin niitä, jotka kykenevät.

Minulla on taipumus sekasortoon.

Kissa repi lintujen siemenpussin hajalle.

Auringonkukansiemeniä

on nyt siellä sun täällä.

Kissa on puolestaan kadonnut.

Epäilen sen palailevan piilostaan

iltaruokaan mennessä.

Oman rummun tahtiin

Paljon puhutaan tahdin hidastamisesta.

On melkein trendikästä

downshiftata ja hyvä niin.

Kerrankin trendi, josta voin puhua yökkimättä!

Aika moni on muuttanut elämisensä ja olemisensa

radikaalisti; muuttanut maalle ja alkanut toteuttaa

yksinkertaista ja luonnonmukaista elämäntapaa.

Voisin liittyä heidän joukkoonsa.

Minulla on vahvat siteet maaseudulle

ja tietotaitoakin.

Ei ehkä EU-direktiivien mukaista,

mutta sotienjälkeistä kuitenkin.

Perheellinen ei kuitenkaan

noin vain muuta paikasta toiseen.

Onneksi hidastamista voi toteuttaa

kaupungissakin.

Minulla siihen on auttanut lyhennetty työviikko,

jolloin jää aikaa ja ennen kaikkea voimia

tehdä muutakin kuin palkkatyötä.

Juurilleen sieluani ovat palauttaneet hevoset.

Rahaahan niihin menee, mutta onnea voi

näköjään ostaa rahallakin.

Mustat kynnenaluset tallilla käynnin jälkeen

eivät ole surureunukset.

On hoidettu ja huolehdittu ja se näkyy

ja tuntuu hyvänä mielenä.

Toisaalta en ole koskaan ollut ns. uraihminen,

en arvota itseäni ja arvoani työn kautta.

Ura kuulostaa jotenkin samalta kuin kahle.

Kuka haluaa vapaaehtoisesti kahleisiin?

Ilmeisesti aika moni.

En ole koskaan ollut muodin tai uusimpien must-juttujen perään,

mutta aivan varmasti olen ostanut paljonkin turhaa

lohdutukseksi tai toiveidentiteettiä tukeakseni.

Onneksi ikä tuo viisautta siihenkin hulluuteen.

Sillä aika vähällä tulee toimeen suuremmin kärsimättä.
Ja jos ei kulje oman rumpunsa tahtiin,
alkaa vain tallata omille varpailleen.

Torstain miehet

Eilen pitkästä aikaa näiden kanssa, kunto antoi myöten.

Hevosten läheisyys tekee hyvää

ja aurinkokin näyttäytyi.

Torstaina voin katsella kuvaradiosta

kahta mukavaa miestä.

Ja nyt en puhu ulkonäöstä, vaikka ei

niissäkään vikaa ole.

Freud voisi pyöritellä silmiään,

mutta minusta preerian uudisraivaajaisä ja tanskalainen maajussi

ovat hienoja miehiä.

Maanläheisiä, avoimia, käteviä, ilosilmäisiä.

Tässä täti-iässä sitä joskus miettii

omia miesvalintojaan,

ammoisia ja nykyistä.

Tällä järjellä varustettuna en olisi jäänyt siihen,

mihin joskus nuorena jäin.

Toisaalta uskaltaa jo katsoa itseäänkin

kulmat kurtussa.

Olinko minäkään aina ihan reilu,

olenko sitä vieläkään.

Kantapään kautta, valitettavasti.

Valoa kohti.

Ei enää viikkoakaan

ja matkaamme valoa kohti.

Edes jotakin

Ostin yhden lempikirjailijani kirjan omakseni (vaikka niin kovasti yritän päästä kaikesta

ylimääräisestä ostamisesta eroon),

koska kirjalla on niin loistava nimi.

Toimintaohje haaksirikkoisille.

Eilen olin kylässä kälyllä

ja hänen olohuoneen pöydällään oli

Siri Hustvedtin uusi alkukielinen teos, jossa

hän kertoo tuntemuksistaan ja reaktioistaan

isänsä kuoleman jälkeen.

Vaikutti kiinnostavalta.

Olen miettinyt Ruotsia, pommeja, islamia, Nobelia, Kiinaa, tyhjää tuolia,

ihmisenä olemista, oikeuksia ja velvollisuuksia.

Miettinyt, mitä itse voisin tehdä ja miten vähän se lopulta sanon.

Voin opettaa lapselle: Älä aiheuta tarpeetonta tuskaa.

Voin yrittää elää itsekin niin.

Sen voin tehdä.

Kehtuuttaa

Kun edesmennyt mummoni ei ollut ihan virkeimmillään ja valmiina

valloittamaan maailmaa,

hän totesi, että häntä kehtuutti.

Ulkosavolaisille tiedoksi, että silloin häntä

ei hotsittanut, evvk, ei napannut, onks pakko jos ei haluu- mietitytti

jne.

Voisin sanoa ihan samaa.

Minua kehtuuttaa oikein voimalla.

Joulua en jaksa edes ajatella.

Olen huomannut, että se tulee ja myös menee

ilman ylenmääräistä höösäystä.

Joulukortit lähetän, mutta nekin valokuvista valmisti ihan joku muu.

Tänä jouluna eivät sormeni taivu liiman, kartongin, huovan, silkkipaperin

tai kiillekynien ympärille.

Tytär on vähän ihmeissään. Äiti on erilainen kuin aiempina talvina.

Mies kyselee, milloin joulusiivous alkaa. Vastasin, että ihan milloin sinulle sopii.

Voisiko joululoma olla loma joulusta?

Sitoutuminen

Jos ei ole alati liikkeellä, onko silloin jämähtänyt paikoilleen. Kehittyminen pysähtynyt.

Ajattelu samoilla urilla.

Silmien sivuilla laput.

Pölyä ja seittejä.

Näitä mietin, kun olen jutellut tai kirjoitellut

kotiseudulle jääneiden (jääneiden?)

kotiseudulla pysyneiden

lapsuus- ja nuoruusystävieni kanssa.

Sama kotipaikka, sama työpaikka.

useimmilla sama elämänkumppanikin

- viime vuosituhannelta.

Pölyjä, seittejä, silmälappuja

en huomaa.

Jospa jämähtäminen onkin sitoutumista.

Hyveistä

Yskä iski voimalla ja köhisen kuin viimeistä päivää..

Tähän oloon ja mielentilaan käy hyvin Pieni talo preerialla.

Kärjistetty hyvyys ja pahuus sopivat juuri nyt päänsisäiseen ohjelmistooni.

Erityisesti, kun se hyvä voittaa.

Olisi niin helppoa, jos ihmiset voisi luokitella kahteen lohkoon.

Hyvä tyyppi ja ikävä ihminen. Siinä se.

Mutta kun jokaisessa on kaikkea.

Raskaana ollessani toivoin, että lapsestani kasvaisi

hyväsydäminen ja oikeamielinen ihminen.

Sama suuri toive on edelleen voimassa ja

yritän tehdä sen eteen työtä.

Rakastaa, hoivata ja neuvoa.

Ja mikä vaikeinta:

olla esimerkkinä sellaisesta ihmisestä.

Harmitusta

Matalapainetta korvieni välissä.

Moni asia harmittaa. Pitäisikö tehdä lista

ja oikein velloa surkeudessa.

Vai olisiko parempi sublimoida passiivisaggressiivinen

emootionsa johonkin

hyödylliseen?

Ja jotta oikein tympäisisi,
lempiohjelmani Puutarhaperjantai loppuu.

Niin joo, onhan se marraskuu jo Ruotsissakin.

Pitäähän puutarhan levätä senkin.

Ohjelmassa oleva Pesosen oloinen Gustav-setä, joka istahtaa rillit nenällä ja baskeri päässä multakasaan kukkia tutkimaan,viehättää sieluani kovasti. Ihanan simppeliä touhua.

Ja kaikkea luonnollisen

kaunista, unelmia ruokkivaa.

Ehkä ihan kaikki ei olekaan tympeää ja raivostuttavaa.

Se tunne

Kun olin nuori, minusta tuntui, että sisälläni oli kuohuva virta.

Valtava määrä voimaa ja energiaa tulvimassa ulos, mutta ei hyvää uomaa, jonne ne suunnata.

Tulikin sitten valittua muutama ei-niin-hyvä uoma.

Kai se on sitä kantapään kautta oppimista ja nuoruuden pakollista hölmöilyä.

Valintoja on tehtävä ja niiden seurausten kanssa on elettävä.

Mutta muistan sen tunteen. Pakahduttava, silti niin kevyt.

Tuo tunne oli kauan poissa. Tai ehkä se vain hautautui kaiken arkisen tauhkan alle, ehkä en osannut kutsua ja kuulla sitä. Ehkei minulla ollut voimia tuntea sitä.

Se on alkanut kurkistella taas. Olen alkanut tuntea sitä taas.

Voisiko tämä sapattivapaani olla syynä; työahdistus ei kurista, on aikaa ja tilaa muullekin.

On ollut aikaa istua keittiön ikkunan ääressä ulos tuijotellen tai hevosen selässä metsän keskellä ja olla vain.

On ollut vapautta, suhteellista, mutta vapautta silti.

Tuntuu hyvältä tuntea taas.