Lapsena vietin yhden kesän poissa kotoa.
Olin tietenkin kiltti ja vaivaton,
eikä kukaan huomannut
ikävän kyyneleitä.
Mutta kyllä niitä oli.
Osan itkin sisäänpäin,
kaikki eivät päätyneet tyynyliinalle.
Se taito on käytännöllinen
kaikille topakoille tytöille.
Otin kesän seikkailuna, jotta se olisi tuntunut
helpommalta.
Olin kaikkien tyttökirjojen päähenkilö;
reipas ja itsenäinen.
Mietin, osaisinko sitoa lakanoista
narun, jota pitkin paeta.
Lopulta, muutama päivä ennen koulujen alkua elokuussa,
pääsin lopulta kotiin.
Olin jo jättänyt hyvästejä
kavereilleni.
Onneksi se osoittautui tarpeettomaksi.
Mutta mikä olikaan parasta kotiin palaamisessa?
Oma paksu ja painava peittoni.
Nyt jo hiirien syömä,
mutta silloin
sinisiä punasia ruusunkukkia
kuvionaan.
Sen peiton alla oli aina lämmintä,
sitä ei tarvinnut lämmittää
sopivaksi
omalla ruumiinlämmöllään.
Se vain antoi,
ei ottanut,
Semmoinen peitto on kuin syli.
Tuo(kin) tarina on yksi syy siihen,
miksi olen niin raivoisan suojeleva äiti.
Miksi olen sanonut usealle asialle ei kiitos, ei käy,
ehtii sen myöhemminkin.
Nyt olen lapseni kanssa.
Kuin tiikeriemo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti