Vuosikymmen äitinä

Tyttären syntymästä on vuosikymmen.

Hän on kasvanut pituutta,

on ehkä jo syksyllä äitinsä pituinen.

Hän on oppinut paljon,

ehkä äidiltäänkin jotain.

Jotain hyvääkin, sellaista josta toivottavasti

joskus sanoo:

"Mummokin teki aina näin."

 

Hän osaa asioita,

josta äidillään ei juuri ole käsitystä

tai uskallusta.

Hän soittaa kanteleen kieliä suloisesti

ja leipoo rohkeita pullia.

Vääntää taikinaa muotoihin ja kuvioihin

ja nauraa pyöreitä pullia pyörittävälle,

latuunsa juuttuneelle äidilleen.

 

Niin hänen pitääkin.

 

Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.

- Aale Tynni -

 



Harrastamisesta

Eilen, kun olin katsomassa lapsen harrastamista,

iski omatuntooni piikki

pienen, tuntemattoman tytön muodossa.

Hän alkoi spontaanisti kertoa minulle,

miten häntä väsyttää

harrastaminen.

Kun isot veljet ovat aina treeneissä

ja hänenkin täytyy

harrastaa vähintään neljästi viikossa.

Tanssi, kuoro, ratsastus, jalkapallo.

Tyttö puhui totisena,

kuuntelin vähintään yhtä totisena.

Omakin lapsi harrastaa

neljää asiaa viikossa.

Minä niitä harrasteita hänelle

olen esitellyt.

Osa sai tyrmäyksen heti,

osa kiinnosti kovasti

ja osa on jo heivattu pois.

Mutta omani ei valita väsymystä.

Leikkiaikaa kuulema on tarpeeksi.

Ja on kuulema kivaa.

Vannotin häntä sanomaan

H E T I,

jos alkaa tuntua kovin tukalalta.

Nostin omat tuntosarveni pystyyn.

Tuntuu,

ettei omatuntoni

ole aivan puhdas.

Jalanjäljillä

Pääsiäinen saapui kera migreenin.

Kun se ei jyskytä pahimmillaan,

pystyn elämään ja olemaan

melkein normaalisti.

Oikeastaan silloin on helpointa

kääntyä sisäänpäin

ja miettiä jalanjälkiään.

Omia ja muiden.

Tuo kiviaita

on lapsuudenkotini naapurissa olevan

hautuumaan aita.

Lapsena kiipeilin sen yli,

nuorena juoksin oikopolulle

kavereiden luo.

Aidan sisäpuolelle on haudattu monta tuttua

ja useampi rakas.

Lapsena säälin hautojen kuivuvia kukkia

ja kastelin niitä,

vaikken maan alla uinuvaa tuntenutkaan.

Niin teen nytkin,

harrastus on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta.

Tästä kaivosta olen nostanut vettä

ensin pienillä voimilla

ja sitten vähän suuremmilla.

Siitä on nostanut vettä myös

Äitini, Äidinäitini ja Äidinäidinäitini.

Ja oma Tyttäreni.

Tämä jää on jäätä järvestä,

jossa opin uimaan

ja johon Äidinisäni hukkui.

Palaset laiturille noukki Tytär.

Tämä leppä on viihtynyt rannassa laiturin vieressä

ikiajat.

Lapsena olin varma,

että punkit asuvat siinä ja tipahtelevat sieltä

korvani taakse,

kun köllin auringossa tai liottelen varpaita vedessä.

Vieläkin se on minulle Punkkileppä.

Se ei näytä muistelevan menneitä

vaan keskittyy uusien leppien luomiseen.

Tulevaisuus ei ole takanapäin.

Höyhennystä

Eilen väkerrettiin virpomavitsoja.

Tytär tilasi tallilta "pulleita pajunkissoja"

ja äitihän toi.

Ojanpohjilla könytessäni

näin kevään ensimmäisen leskenlehden.

Aivan yksinäisen.

Aikaisen ja innokkaan.

Minusta on mukavaa askarrella värikkäitä virpomisvitsoja

ja silitellä pajunkissoja.

Jostain syystä itse virpominen

saa vatsani kipristelemään.

Tytär haluaa mennä itse, yksin, rivitalojen oville.

Mutta tottahan vanhemmat ovat kulman takana

vartiossa ja tukena.

Äiti tuskaisen nolona.

Minusta koko virpomistapahtuma on

- hyvistä toivotteluista huolimatta -

hieman samanlaista

kuin kerjääminen.

Anelua.

Onkohan tämmöinen ajatuskierouma

ihan normaalia.

Tytär oli iloinen saatuaan pieniä suklaamunia

ja äidillekin irtosi suklaasuukko.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Työpäivä on ollut täynnä

tyttöjen välistä ystävyyttä.

Mutta ei välttämättä

tyttöjen välistä ystävällisyyttä.

Krokotiilinkyyneleitä,

syyttelyä,

raivoa,

hysteriaa.

Alan pian uskoa,

että kohtu se siellä pienen tytön sisällä pyörii

ja aiheuttaa mielenmullistuksia

ja ennakoimatonta käytöstä.

Miksi poikien on niin helppo

leikkiä porukassa?

Erimielisyyksiä heillekin tulee,

mutta harva poika jää niihin vellomaan.

Otteet ovat suorasukaisia,

harvoin suositeltavia,

mutta tytöille tyypillinen

kaunainen kiehnääminen

ja

kolmannen sulkeva parinmuodostus

on pojilta poissa.

Tytöillä on paljon

pelaamista ja kieroilua

kaverisuhteissaan.

Reiluus puuttuu monelta,

suoruus on vierasta.

Siskous - mitä se on?

En haluaisi ajatella,

että tytöt aikuisenakin

pelaavat pelejä toisten naisten kanssa.

Tökkivät kipeimpiin kohtiin.

Jättävät tuetta.

Sulkevat ulos.

Katsovat nenänvartta pitkin.

Lumiukkonumero

Tänään eräs pieni naisenalku

täytti lumiukkonumeron.

Oudointa asiassa on se,

että vasta tovi sitten

katselin sylissäni tuhisevaa,

kovasti Pekka Vennamoa muistuttavaa

vauvan pötkälettä.

Olin silloin sanattomana ihastuksesta.

Ja silkasta kauhusta.

Vauva on kasvanut ja tullut tutuksi,

mutta tunteet ovat säilyneet.

Ihastus, kauhu.

Minunko, näin keskeneräisen,

pitäisi rakastaa tästä taimesta

ehjä ihminen?

Ikääntymisangstia

Lapsella - ei minulla.

Tai oikeastaan minullakin,

sillä äitinä otan lapsen ahdistuksen automaattisesti

kantaakseni.

Eilen illalla Tytär sai mietittyä,

keitä synttärijuhliin kutsutaan.

Meillä on rajalliset tilat ja eläimistöä,

allergiset on pakko

karsia pois.

Vieraslistan selvittyä

ilmeni uusi pulma.

Teemaväri.

Siinä vaiheessa minun ajatukseni tökkäsi.

Mikä teemaväri

ja miten se mihinkään liittyy?

Tytär osoitti pettymyksensä

äidin uskomatonta tietämättömyyttä kohtaan

ja itkua vääntäen selitti,

ettei osaa päättää

juhliensa teemaväriä.

Kun kauniita värejä on niin paljon.

Mutta ei se ainakaan

vaaleanpunainen saisi olla.

En tiedä,

miltä näytin,

mutta luultavasti aika hämmentyneeltä.

Tänä aamuna selvisi teemavärit.

Ne olivat ilmestyneet Tyttärelle unessa.

Violetti ja turkoosi.

Niillä mennään.

Ja äiti on yhä ulkona

kuin lintulauta

nykykoululaisten

synttäritrendeistä.

Peiton paino

Lapsena vietin yhden kesän poissa kotoa.

Olin tietenkin kiltti ja vaivaton,

eikä kukaan huomannut

ikävän kyyneleitä.

Mutta kyllä niitä oli.

Osan itkin sisäänpäin,

kaikki eivät päätyneet tyynyliinalle.

Se taito on käytännöllinen

kaikille topakoille tytöille.

Otin kesän seikkailuna, jotta se olisi tuntunut

helpommalta.

Olin kaikkien tyttökirjojen päähenkilö;

reipas ja itsenäinen.

Mietin, osaisinko sitoa lakanoista

narun, jota pitkin paeta.

Lopulta, muutama päivä ennen koulujen alkua elokuussa,

pääsin lopulta kotiin.

Olin jo jättänyt hyvästejä

kavereilleni.

Onneksi se osoittautui tarpeettomaksi.

Mutta mikä olikaan parasta kotiin palaamisessa?

Oma paksu ja painava peittoni.

Nyt jo hiirien syömä,

mutta silloin

sinisiä punasia ruusunkukkia

kuvionaan.

Sen peiton alla oli aina lämmintä,

sitä ei tarvinnut lämmittää

sopivaksi

omalla ruumiinlämmöllään.

Se vain antoi,

ei ottanut,

Semmoinen peitto on kuin syli.

Tuo(kin) tarina on yksi syy siihen,

miksi olen niin raivoisan suojeleva äiti.

Miksi olen sanonut usealle asialle ei kiitos, ei käy,

ehtii sen myöhemminkin.

Nyt olen lapseni kanssa.

Kuin tiikeriemo.