Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuus. Näytä kaikki tekstit

torstai 28. maaliskuuta 2013

Vuosikymmen äitinä




Tyttären syntymästä on vuosikymmen.
Hän on kasvanut pituutta,
on ehkä jo syksyllä äitinsä pituinen.
Hän on oppinut paljon,
ehkä äidiltäänkin jotain.
Jotain hyvääkin, sellaista josta toivottavasti
joskus sanoo:
"Mummokin teki aina näin."
 
Hän osaa asioita,
josta äidillään ei juuri ole käsitystä
tai uskallusta.
Hän soittaa kanteleen kieliä suloisesti
ja leipoo rohkeita pullia.
Vääntää taikinaa muotoihin ja kuvioihin
ja nauraa pyöreitä pullia pyörittävälle,
latuunsa juuttuneelle äidilleen.
 
Niin hänen pitääkin.
 

Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.
- Aale Tynni -
 


keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Harrastamisesta



Eilen, kun olin katsomassa lapsen harrastamista,
iski omatuntooni piikki
pienen, tuntemattoman tytön muodossa.

Hän alkoi spontaanisti kertoa minulle,
miten häntä väsyttää
harrastaminen.
Kun isot veljet ovat aina treeneissä
ja hänenkin täytyy
harrastaa vähintään neljästi viikossa.
Tanssi, kuoro, ratsastus, jalkapallo.
Tyttö puhui totisena,
kuuntelin vähintään yhtä totisena.

Omakin lapsi harrastaa
neljää asiaa viikossa.
Minä niitä harrasteita hänelle
olen esitellyt.
Osa sai tyrmäyksen heti,
osa kiinnosti kovasti
ja osa on jo heivattu pois.

Mutta omani ei valita väsymystä.
Leikkiaikaa kuulema on tarpeeksi.
Ja on kuulema kivaa.

Vannotin häntä sanomaan
H E T I,
jos alkaa tuntua kovin tukalalta.
Nostin omat tuntosarveni pystyyn.

Tuntuu,
ettei omatuntoni
ole aivan puhdas.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Jalanjäljillä




Pääsiäinen saapui kera migreenin.

Kun se ei jyskytä pahimmillaan,

pystyn elämään ja olemaan

melkein normaalisti.

Oikeastaan silloin on helpointa

kääntyä sisäänpäin

ja miettiä jalanjälkiään.

Omia ja muiden.


Tuo kiviaita

on lapsuudenkotini naapurissa olevan

hautuumaan aita.

Lapsena kiipeilin sen yli,

nuorena juoksin oikopolulle

kavereiden luo.

Aidan sisäpuolelle on haudattu monta tuttua

ja useampi rakas.

Lapsena säälin hautojen kuivuvia kukkia

ja kastelin niitä,

vaikken maan alla uinuvaa tuntenutkaan.

Niin teen nytkin,

harrastus on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta.







Tästä kaivosta olen nostanut vettä

ensin pienillä voimilla

ja sitten vähän suuremmilla.

Siitä on nostanut vettä myös

Äitini, Äidinäitini ja Äidinäidinäitini.

Ja oma Tyttäreni.




Tämä jää on jäätä järvestä,

jossa opin uimaan

ja johon Äidinisäni hukkui.

Palaset laiturille noukki Tytär.






Tämä leppä on viihtynyt rannassa laiturin vieressä

ikiajat.

Lapsena olin varma,

että punkit asuvat siinä ja tipahtelevat sieltä

korvani taakse,

kun köllin auringossa tai liottelen varpaita vedessä.

Vieläkin se on minulle Punkkileppä.





Se ei näytä muistelevan menneitä

vaan keskittyy uusien leppien luomiseen.

Tulevaisuus ei ole takanapäin.





sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Höyhennystä


Eilen väkerrettiin virpomavitsoja.

Tytär tilasi tallilta "pulleita pajunkissoja"

ja äitihän toi.

Ojanpohjilla könytessäni

näin kevään ensimmäisen leskenlehden.

Aivan yksinäisen.

Aikaisen ja innokkaan.



Minusta on mukavaa askarrella värikkäitä virpomisvitsoja

ja silitellä pajunkissoja.

Jostain syystä itse virpominen

saa vatsani kipristelemään.

Tytär haluaa mennä itse, yksin, rivitalojen oville.

Mutta tottahan vanhemmat ovat kulman takana

vartiossa ja tukena.

Äiti tuskaisen nolona.



Minusta koko virpomistapahtuma on

- hyvistä toivotteluista huolimatta -

hieman samanlaista

kuin kerjääminen.

Anelua.



Onkohan tämmöinen ajatuskierouma

ihan normaalia.

Tytär oli iloinen saatuaan pieniä suklaamunia

ja äidillekin irtosi suklaasuukko.


keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Tyttöjen välisestä ystävyydestä


Työpäivä on ollut täynnä

tyttöjen välistä ystävyyttä.

Mutta ei välttämättä

tyttöjen välistä ystävällisyyttä.


Krokotiilinkyyneleitä,

syyttelyä,

raivoa,

hysteriaa.

Alan pian uskoa,

että kohtu se siellä pienen tytön sisällä pyörii

ja aiheuttaa mielenmullistuksia

ja ennakoimatonta käytöstä.



Miksi poikien on niin helppo

leikkiä porukassa?

Erimielisyyksiä heillekin tulee,

mutta harva poika jää niihin vellomaan.

Otteet ovat suorasukaisia,

harvoin suositeltavia,

mutta tytöille tyypillinen

kaunainen kiehnääminen

ja

kolmannen sulkeva parinmuodostus

on pojilta poissa.



Tytöillä on paljon

pelaamista ja kieroilua

kaverisuhteissaan.

Reiluus puuttuu monelta,

suoruus on vierasta.

Siskous - mitä se on?



En haluaisi ajatella,

että tytöt aikuisenakin

pelaavat pelejä toisten naisten kanssa.

Tökkivät kipeimpiin kohtiin.

Jättävät tuetta.

Sulkevat ulos.

Katsovat nenänvartta pitkin.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Lumiukkonumero


Tänään eräs pieni naisenalku
täytti lumiukkonumeron.
Oudointa asiassa on se,
että vasta tovi sitten
katselin sylissäni tuhisevaa,
kovasti Pekka Vennamoa muistuttavaa
vauvan pötkälettä.
Olin silloin sanattomana ihastuksesta.
Ja silkasta kauhusta.
Vauva on kasvanut ja tullut tutuksi,
mutta tunteet ovat säilyneet.
Ihastus, kauhu.
Minunko, näin keskeneräisen,
pitäisi rakastaa tästä taimesta
ehjä ihminen?

maanantai 28. helmikuuta 2011

Ikääntymisangstia


Lapsella - ei minulla.
Tai oikeastaan minullakin,
sillä äitinä otan lapsen ahdistuksen automaattisesti
kantaakseni.
Eilen illalla Tytär sai mietittyä,
keitä synttärijuhliin kutsutaan.
Meillä on rajalliset tilat ja eläimistöä,
allergiset on pakko
karsia pois.
Vieraslistan selvittyä
ilmeni uusi pulma.
Teemaväri.
Siinä vaiheessa minun ajatukseni tökkäsi.
Mikä teemaväri
ja miten se mihinkään liittyy?
Tytär osoitti pettymyksensä
äidin uskomatonta tietämättömyyttä kohtaan
ja itkua vääntäen selitti,
ettei osaa päättää
juhliensa teemaväriä.
Kun kauniita värejä on niin paljon.
Mutta ei se ainakaan
vaaleanpunainen saisi olla.
En tiedä,
miltä näytin,
mutta luultavasti aika hämmentyneeltä.
Tänä aamuna selvisi teemavärit.
Ne olivat ilmestyneet Tyttärelle unessa.
Violetti ja turkoosi.
Niillä mennään.
Ja äiti on yhä ulkona
kuin lintulauta
nykykoululaisten
synttäritrendeistä.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Peiton paino

Lapsena vietin yhden kesän poissa kotoa.
Olin tietenkin kiltti ja vaivaton,
eikä kukaan huomannut
ikävän kyyneleitä.
Mutta kyllä niitä oli.
Osan itkin sisäänpäin,
kaikki eivät päätyneet tyynyliinalle.
Se taito on käytännöllinen
kaikille topakoille tytöille.
Otin kesän seikkailuna, jotta se olisi tuntunut
helpommalta.
Olin kaikkien tyttökirjojen päähenkilö;
reipas ja itsenäinen.
Mietin, osaisinko sitoa lakanoista
narun, jota pitkin paeta.



Lopulta, muutama päivä ennen koulujen alkua elokuussa,
pääsin lopulta kotiin.
Olin jo jättänyt hyvästejä
kavereilleni.
Onneksi se osoittautui tarpeettomaksi.
Mutta mikä olikaan parasta kotiin palaamisessa?
Oma paksu ja painava peittoni.
Nyt jo hiirien syömä,
mutta silloin
sinisiä punasia ruusunkukkia
kuvionaan.
Sen peiton alla oli aina lämmintä,
sitä ei tarvinnut lämmittää
sopivaksi
omalla ruumiinlämmöllään.
Se vain antoi,
ei ottanut,
Semmoinen peitto on kuin syli.



Tuo(kin) tarina on yksi syy siihen,
miksi olen niin raivoisan suojeleva äiti.
Miksi olen sanonut usealle asialle ei kiitos, ei käy,
ehtii sen myöhemminkin.
Nyt olen lapseni kanssa.
Kuin tiikeriemo.