Eilen väkerrettiin virpomavitsoja.
Tytär tilasi tallilta "pulleita pajunkissoja"
ja äitihän toi.
Ojanpohjilla könytessäni
näin kevään ensimmäisen leskenlehden.
Aivan yksinäisen.
Aikaisen ja innokkaan.
Minusta on mukavaa askarrella värikkäitä virpomisvitsoja
ja silitellä pajunkissoja.
Jostain syystä itse virpominen
saa vatsani kipristelemään.
Tytär haluaa mennä itse, yksin, rivitalojen oville.
Mutta tottahan vanhemmat ovat kulman takana
vartiossa ja tukena.
Äiti tuskaisen nolona.
Minusta koko virpomistapahtuma on
- hyvistä toivotteluista huolimatta -
hieman samanlaista
kuin kerjääminen.
Anelua.
Onkohan tämmöinen ajatuskierouma
ihan normaalia.
Tytär oli iloinen saatuaan pieniä suklaamunia
ja äidillekin irtosi suklaasuukko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti