Kun sateen jälkeen palasin kaupunkiin,
olivat puutarhani ja terassini kukkaset venyneet pituutta ja leveyttä
uskomattomalla voimalla.
Ja alkaneet kukkia. Voimalla ja halulla.
Tässä vain osa; elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi kuvien lataamisen odottelussa.
Nuo akileijat kasvavat siemenistä, jotka otin viime kesänä miehen lapsuudenkodin pihan siemenkodista
ja ripottelin hajamielenä sinne tänne.
Kukat kuin tervehdys edesmenneeltä anopilta.
Akankaalien sinisyys riemastuttaa.
Unikoiden ja pionien pallukkanuput kutittavat vatsanpohjaa.
Siemenistä pari vuotta sitten kasvatettu oregano
leviää kuin kulovalkea.
Enpä olisi uskonut,
että joudun vielä kitkemään sitä.
Pieni on pihani,
mutta niin paljon iloa antava,
että voisi luulla sen olevan
Eedenin puutarha.
Muistaakseni joskus sanoit, että pihasi ei ole kummoinenkaan eikä sinulla ole vihreää peukaloa, vaikka pitäisi. Ihanan rehevää ja hyvinvoivaa siellä kyllä on! Ja kauniita kukkia. Ja mikä parasta: perintökukkia!
VastaaPoista