Omia mokia

 

 

 

Taas lienee aika kääntyä kohti blogini hiljaisuutta.

 

Miten paljon asioita voikana mahtua yhteen syksyyn ja yhteen talveen.

Osaan pystyin vaikuttamaan, mutten tehnyt sitä.

Osaan ei kysytty halukkuutta ja ne minä kestän.

Mutta etten estänyt silloin, kun aika oli.

Sitä pitää nieleskellä pitkään.

Syyllisyyttä.

Omaa mokaa.

 



 

 

Kevään tulosta puhutaan. Uskon vasta kun näen ensimmäisen auringossa kylpevän leskenlehden.

Lumen ja kylmyyden määrä maaliskuun päivinä ja öinä vie uskoa,

 joka on muutoinkin aika heikoissa kantimissa.

 



Tytär taiteilee sekä vapaalla kädellä, että viivottimen avulla.

Hän suunnittelee itselleen opiskeluasuntoa!

Kaikki on harkittua.

Äidistä jopa piinallisen tarkkaa ja ennakoitua.

 

Äiti teki itsekin lapsena ja nuorena tarkkoja

pohjapiirustuksia

tuleviin palatseihinsa.

Tytär tyytyy haaveissaankin kaksioon.

Äitikin voisi oppia kohtuullistamaan

halujaan, unelmiaan ja pakkomielteitään.

 

 



Pieces of me

Useimmiten myönteisenä,

vaikkakin aina surumielisenä.

Useimmiten luottavaisena,

vaikkakin monesti pettyneenä.

Pohjimmiltaan ujona,

toisinaan pois kääntyvänä..

Pohjimmiltaan kuuntelevana,

toisinaan ymmärtämättömänä.

Aina liian herkkänä,

sanat ja näkymät itseensä kätkevänä.

Aina liian tosissaan,

aina liian tosissaan.

Seinän takaa

Minulla on naapuri,

jolle on vaikea olla ystävällinen.

Tai sanotaanko,

ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.

Sitkeästi silti yritän

ja olen vannottanut tyttärenkin

tervehtimään kauniisti.

Selitin,

ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita

tylyyttä juuri sinua kohtaan,

eikä oikeuta sinua

käyttäytymään samoin,

melkeinpä päinvastoin.

Toisaalta toivoisin,

että naapuri kertoisi suoraan,

jos häntä olemme loukanneet.

Itse en ole vielä

uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Luulisi,

että näin lajitovereiden kesken,

lähekkäin asuttaessa,

asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,

jos aistin

vihamielisyyttä

ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet

sitä kohdata.

Pelkuri taidan olla.

Ja silti uskon,

että ihminen ei ole paha,

jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

Roolileikkiä

On vaikea kirjoittaa sellaisesta,

mistä ei ole helppoa kirjoittaa.

Silti juuri siitä pitääkin

kirjoittaa.

Ihminen pukeutuu elämänsä aikana moniin rooleihin.

Yksi vetää naamion heti herätessään;

en kadehdi heitä.

Yksi vaihtaa roolin työpaikallaan,

yksi vanhempiensa luona.

Luulen kuuluvani tähän joukkoon.

Jollekulle kaikki kodin ulkopuolinen

on roolia,

vain yksin kotinsa sohvannurkassa

hän voi olla se mitä on,

mutta mitä kukaan ei saa nähdä.

Minä olen aika väsynyt rooleihin.

Omana itsenäänkin oleminen on joskus

riittävän hankalaa

ja liiallinen roolitus

elämän eri tilanteita varten tuntuu kammottavalta.

Silti äitini luona olen se reipas ja räiskyvä,

Tiina Topakka..

Ettei äiti vain huolehtisi turhaan.

Töissä olen Aino Aina-Avulias

ja Leena Leelianlepotuoli.

Koska työkavereilla on rankkaa

ja minä voin heidän kuormaansa keventää.

Koska minä olen sellainen.

Vai olenko?

Olen ja en ole.

Pohjimmiltani en tiedä.

Oikeutanko olemiseni olemalla muille "hyödyksi".

Toisaalta haluan auttaa aina, jos voin,

mutta teenkö sen siksi,

että minusta on mukavaa olla sellainen ihminen.

Ja onko sillä lopulta väliä?

Luultavasti pääni on tällä hetkellä pienessä sievässä

käymistilassa

ja etsin itselleni uutta olemisen tapaa.

Ärtymiset ja ajattelut siis jatkukoot.

Elävien kirjoissa

Puoli vuotta ja ylikin.

Joskus tulee keskeytetyksi tavalla,

jota jollain tavalla jo ennakoi,

mutta joka silti yllätti.

Pysäytti lempeästi suoraan kivimuuriin.

Elämä kuitenkin jatkuu.
Sillä on vain yksi suunta; eteenpäin.
Sillä vaikka minä pysähdyn,
elämä ympärilläni ei.

Sitä ei voi padota, enkä haluaisikaan.

Hyväksyminen ja sopeutuminen.
Siinäpä opettelemista
loppuelämäksi.

Sateen jälkeen

Kun sateen jälkeen palasin kaupunkiin,

olivat puutarhani ja terassini kukkaset venyneet pituutta ja leveyttä

uskomattomalla voimalla.

Ja alkaneet kukkia. Voimalla ja halulla.

Tässä vain osa; elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi kuvien lataamisen odottelussa.

Nuo akileijat kasvavat siemenistä, jotka otin viime kesänä miehen lapsuudenkodin pihan siemenkodista

ja ripottelin hajamielenä sinne tänne.

Kukat kuin tervehdys edesmenneeltä anopilta.

Akankaalien sinisyys riemastuttaa.

Unikoiden ja pionien pallukkanuput kutittavat vatsanpohjaa.

Siemenistä pari vuotta sitten kasvatettu oregano

leviää kuin kulovalkea.

Enpä olisi uskonut,

että joudun vielä kitkemään sitä.

Pieni on pihani,

mutta niin paljon iloa antava,

että voisi luulla sen olevan

Eedenin puutarha.

Loma

Olen lomalla jossakin itä-Suomessa.

Massiiviseksi yllätyksekseni

Blogger (netti ylipäänsä) toimii täällä kirkonkylän laitamilla

paaaaljon nopeammin kuin kotona

pääkaupunkiseudulla.

Kuvien latauksen aikana ei ehdi

tyhjentää tiskikonetta, kastella kukkia ja täyttää Kuukausiliitteen ristikkoa.

Hyvä Sonera!?

Olen siis lomalla.

Olen nukkunut/torkkunut/löhnöttänyt kaksi vuorokautta

tuulettimen puhistessa vierellä.

Univelat on ilmeisesti kuitattu,

sillä nyt fyysinen olo on likimain elävä.

Kokemus kertoo, että vielä pari viikkoa näen

töihin liittyviä,

ei-kovin-miellyttäviä unia.

Mutta sitten nekin jäävät

ja henkinen uusiutuminen voi alkaa.

Viihdyn maalla niiiiiin hyvin.

Ikävöin vain omaa pikkupihaani kaupungissa

ja eläinystäviä.

Ylipäätään ajattelen,

että ihmisen on hyvä olla siellä missä on,

mikäli

on joku, jonka ottaa kainaloon

ja on joku, jota ikävöidä.

Muutoksia

Muutoksia on tulossa

ja tullut jo.

Välillä tuntuu,

ettei jaksa,

että haluaa jättää ihan kaiken silleen.

Sitten tajuaa,

ettei oikeasti niin tahdokaan.

Haluaa vain pahan olon pois.

Onneksi on näitä auttajia.

Kasvaminen sattuu niin pirusti.

Silti luonto tekee sen joka kevät.

Jalanjäljillä

Pääsiäinen saapui kera migreenin.

Kun se ei jyskytä pahimmillaan,

pystyn elämään ja olemaan

melkein normaalisti.

Oikeastaan silloin on helpointa

kääntyä sisäänpäin

ja miettiä jalanjälkiään.

Omia ja muiden.

Tuo kiviaita

on lapsuudenkotini naapurissa olevan

hautuumaan aita.

Lapsena kiipeilin sen yli,

nuorena juoksin oikopolulle

kavereiden luo.

Aidan sisäpuolelle on haudattu monta tuttua

ja useampi rakas.

Lapsena säälin hautojen kuivuvia kukkia

ja kastelin niitä,

vaikken maan alla uinuvaa tuntenutkaan.

Niin teen nytkin,

harrastus on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta.

Tästä kaivosta olen nostanut vettä

ensin pienillä voimilla

ja sitten vähän suuremmilla.

Siitä on nostanut vettä myös

Äitini, Äidinäitini ja Äidinäidinäitini.

Ja oma Tyttäreni.

Tämä jää on jäätä järvestä,

jossa opin uimaan

ja johon Äidinisäni hukkui.

Palaset laiturille noukki Tytär.

Tämä leppä on viihtynyt rannassa laiturin vieressä

ikiajat.

Lapsena olin varma,

että punkit asuvat siinä ja tipahtelevat sieltä

korvani taakse,

kun köllin auringossa tai liottelen varpaita vedessä.

Vieläkin se on minulle Punkkileppä.

Se ei näytä muistelevan menneitä

vaan keskittyy uusien leppien luomiseen.

Tulevaisuus ei ole takanapäin.

Jotain uutta

Joka kevät laitan siemeniä multaan.

Joskus liian aikaisin,

joskus liian myöhään.

Yritän haistella kevättä ja muistella

miten nopeasti mikin siemen itää.

Viime kesänä mustasilmäsusanna alkoi kukkia syyskuussa.

Kevään haisteluni taisi kärsiä harha-aistimuksista.

Aika hentoisia ovat nämä pienet vielä.

Saavat kasvaa rauhassa,

en aio häiritä.

Osa siemenistä on vielä pussissa.

Osa pusseista on nimettömiä,

joten yllätyksiä on tulossa.

Työ vie voimia.

Periaatteessa työtunteja on olevinaan vähän,

mutta kummasti päivät saavat pituutta,

kun niitä jatkaa sohvalla lahnana maaten

tai ikkunasta mitään näkemättä tuijottaen.

Työtä pohtien.

Keräten voimia omaa lasta varten,

omia tiskejä varten,

omia pyykkejä varten.

Itseään varten-

Eipä paljoa naurata

Idästä kuuluu kummia ja kurjia.

Meinasin kirjoittaa tyttären kaverisynttäreistä,

mutta ei nyt tunnu siltä.

Luonto oli eri mieltä

ja sitä on toteltava,

vaikkei tsunami juuri minun ylitseni pyyhkäissytkään.

Mutta monen se vei mukanaan.

Ydinvoimaloiden räjähdyksistä puhumattakaan.

Ikäänkuin juuri Japani ei olisi

historian saatossa

omaa osaansa

tappavasta säteilystä saanut.

Katkaisuhoitoon

Ja nyt emme puhu

siitä perinteisestä katkaisusta

(sisua heille),

vaan katkaisuhoidosta

arkeen ja työhön.

Siis lomasta.
Ollos tervehditty, viikko 8!

Tosin otan omaa lomaa tähän alkuun ja

lennämme perheen kanssa saapasmaahan

jo tänä iltana.

Ei Kanarian aurinkorantoja,

ei punottavia skandinaavinaamoja Aasiassa -

ihan oma manner riittää, kunhan

siellä on

a) historiaa

b) historiaa

ja c) kevät Suomea pidemmällä.

Työnteosta etäisesti muistuttakoon

bambupuikot ja villalanka.

Kotimaan pakkaset ja tytär kaipaavat vielä yhtä kaulahuivia.

(Ja vaikka nyt kuinka uhoan,

tiedän palaavani tyytyväisenä ja iloisena kotiin, arkitouhuini.)

Valoista ja sanoista

Eilen paistoi aurinkoinen

ensi kertaa ikuisuuteen.

Ihastelua ja kevään tulon ennustelua.

Paitsi minulla.
Herpes alahuulessa aloitti heti tykytyksen
ja ilta meni migreeniä tyynnytellessä.



Reagoin kaikkeen muutokseen - hyväänkin - kropallani.
Tuttua jo lapsuudesta. Aina maha kipeänä.
Aikuisena oireita siellä täällä tuolla.
Sanomatta jääneet sanat eivät hiljene,
vaikka niitä ei kukaan koskaan sanoisi.
Kyllä ne löytävät tien
ulos.



Ei minun näin pitänyt kirjoittaa.
Mutta näemmä kirjoitin.

Piti kirjoittaa kainosta toiveesta:
vielä vähän sinistä hämärää,
ei ihan vielä räikeää aurinkoa.

Hiljaisuutta, pyydän

Teen työtäni armottomassa metelissä.

Välillä, jos kaikki tähdet hymyilevät samaan aikaan,

suhteellisesta hiljaisuudesta saa nauttia

noin 45 minuuttia.

Asiaa tuntemattomat sanovat, että eikö niitä saa hiljaiseksi.

Sopii koettaa.

Mutta sen jälkeen ja sitä ennen

ääneen kovuus ja korkeus

ahdistaa.

Huomaan,

että oma ärsytyskynnykseni on

tauon jälkeen matalalla.

Tuntuu, että voiko tämä olla edes totta.

Sydän hakkaa.

Tauottomat sanovat, etteivät edes huomaa.

Kuuloaisti turtuu meteliin.

Voisikohan kuuloaisti turtua hiljaisuuteen?

Metelillä on paitsi ärsyttävä puolensa,

myös väsyttävä vaikutus.

Sitä nyt ehkä eniten poden.

Eilen illalla kissan nau'unta kuulosti siltä

kuin suihkukone nousisi pään yli ilmaan.

Jos en saa istua töistä tultua sohvalla

ihan hiljaa etäisyyteen tuijottaen,

olen kireä kuin

tyttäreni itse virittämä

kanteleen kieli.

Ja se on todella epävireinen se.

Sieluni asuinsijoja

Praha on tuntemistani ulkomaiden kaupungeista minulle läheisin.

Ja tutuin. Ja kotoisin.

Helsingin keskustassa olo on usein kuin epäonnisella turistilla;

en viihdy, tunnen oloni hyvin vieraaksi.

Praha taas.

Ei vierauden tunnetta.

Vaikken kieltä fraaseja enempää puhukaan.

Lelumuseon nallevitriini.

Kampan saaren röyhkeät ja uskaliaat.

Tämä maisema on nähnyt paljon,

paistetta ja pyryjä.

Nuorena ja hurjana

Prahan parasta antia olivat

sekalaiset olutkapakat.

Useampi jääkiekko-ottelu on katsottu

paikallisten seassa,

olutkolpakko tiukasti kädessä,

tupakansavua kauemmas huitoen.

En voi sietää ko. urheilulajia,

mutta jostain syystä seura ja tunnelma

tekivät tilanteesta enemmän kuin siedettävän.

Kirkot, etenkin Sv. Jakuba, ja

Neuvostovallan muistot.

Vysehradin hautausmaa.

Olsanyn hautausmaa.

Ne tietyt kahvilat, kellariravintolat.

Uusi maailma.

Museot.

Synagogat.

Olihan noita, syitä käydä Prahassa taas kerran.

Vaikka olutkapakat ohitettiinkin.

Sääpä sää

Ihmisestä kertoo paljon se, miten hän suhtautuu asioihin,

joihin kertakaikkiaan ei itse voi vaikuttaa.

Linkissä on hyvä postaus sääihmisistä;

niistä, jotka

pitävät vaakasuoraa räntäsadetta

henkilökohtaisena loukkauksena.

Joille auringonpaiste on liian valoisa ja

vesisade liian märkä.

Kesä on ohi juhannuksena jne.

Itse olen maaseudun lapsi ja

rämpinyt savessa ja hevosenlannassa ja kyntöpellon reunalla

koko ikäni.

Vielä nyt aikuisenakin.

Kelissä kuin kelissä.

"Hevostytöt eivät ole sokerista."

Oma valintani - ehkä valittaisin,

jos se ei olisi ollut vapaaehtoista.

Keskikesällä Välimeren rannalla varjoa hakien ja jäävesipulloa otsaani hieroen

olen kyllä joskus ihmetellyt,

että minkä ihmeen takia olen tähän pätsiin

ihan vapaaehtoisesti

tullut.

Asenteella eteenpäin, mieluiten myönteisellä.