Seuraa sekavia lauseita ärtymyksestä
ja voimattomasta raivosta.
Epätietoisuudesta,
epävarmuudesta,
epäkaikesta.
Kun maa järisee ja vedet tulvivat
ja mudat vyöryvät ja vuori syöksee tulta,
se ei ole kenenkään syytä.
Sen aiheuttaa luonto, siis Luonto.
Mutta kun ihminen,
minun veljeni verta ja lihaa,
lahtaa toista samanlaista
suuren vihan ja koston vimmalla,
alkaa omakin raivoni kasvaa.
En puhu nyt sen kummemmin
Gaddafista,
Cameronista,
Sargozysta
tai Obamasta.
Puhun siitä,
kun ns. sivistysvaltiot
tarttuvat kättä pidempään.
Puhun ihmisistä.
Enkä varmasti ole ainoa, jota ahdistaa.
Niin. Ehkä minusta on tullut pessimisti, kun on niin vaikea uskoa, että sodat loppuisivat maailmasta. Tuntuu siltä, että ihminen on sotinut aina ja tulee aina sotimaan. Että mikään ei muutu paremmaksi!
VastaaPoistaEi tässä jaksa enää edes raivota, mutta hyvä että sinä jaksat. Tuo kuva lauseineen on mainio :-)
Tuskin loppuvat sodat, alatihan on jossain joku kahakka meneillään. Ja tavallaan ymmärrän lännen väliintulon - mutta onko sen oltava aina raaka voima ja väkivalta, jolla asioita hoidetaan...
VastaaPoistaSaanhan minä raivota täällä naama punaisena. Eipä se yhtäkään siviiliuhria säästä.
Minusta kirjoitit tavattoman iskevästi ja koskettavasti tärkeistä asioista. Niin tärkeistä, että kylmät väreet kulkivat selkäpiitä. Kyllä, minäkin raivoan, monesti hiljaa mielessäni, joskus vähän kovemmin.
VastaaPoistaTuohon ei voi sanoa muuta kuin että totta kirjoitat! Etkä taatusti ole ainoa, jota ahdistaa.
VastaaPoistaKiitokset Pirkko ja Kirjailijatar. Raivon tunne väsyttää, voimattomuus väsyttää. Ainoa, mihin voi vaikuttaa, on oma ympäristö ja kohtaamani ihmiset. Pitää yrittää olla enemmän valon puolella.
VastaaPoista