Aloitettu on

"Miksi sinä neulot kaikkea itsellesi, mutta minulla ei ole sopivia villasukkia?"

Tytär katsoi tiukasti ja aloitin selittelyn ja puolustelun. Että onhan sulla ja vaikka kuinka paljon.

Mutta tytär kasvaa paitsi ylöspäin, myös maata pitkin.

Ei löytynyt sopivia.

Aloitettu kyllä on, isommaksi kaavaillut sukat nyt vaan ovat ns. vaiheessa.

Minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, milloin nämä sukantekeleet ovat saaneet alkunsa.

Kaikkein eniten äimistelen omia väri- ja lankavalintojani.

Ohutta ja hurjankirjavaa. Lienen käsinyt pahasta värien puutostilasta tai hetkellisestä värisokeudesta.

Aina olen ollut mestari aloittamisessa. Intona uuden kimppuun, sitten hieman vähemmän intona. Ollapa pitkäjänteinen, vieläpä ihan yrittämättä.

Syksyn valoa

Vilustuin ihan omaa hölmöyttäni. Kuka käski mennä hallayön jälkeen kevyissä vetimissä aamutallia tekemään. Olen ensimmäisenä karjumassa lapselle hatuista huiveista käsineistä, mutta esimerkin näyttäjänä olen häpeällisen huono. Ja kiusallisen käheä.

Syksy on silti upeaa aikaa. Syksyinen valo ja sininen taivas ovat syvyydessään jotain ihan muuta, kuin kesän itsestäänselvä sinitaivo kera auringonkehrän. Ihmeellisellä tavalla tuo luopumisen, kuihtumisen ja kuolemisen vuodenaika saa minut pirteäksi ja tarttumaan pitkään sivussa olleisiin askarruksiin uudella, hämmästyttävällä innolla. Tyttären villapaita oli ollut vuoden ihan omissa oloissaan puolivalmiina, mutta eilen illalla teen ja nenäliinojen välissä nykersin sen valmiiksi. Aamulla kouluun lähti uudesta villapaidastaan ylpeä tyttö.