Vuosikymmen äitinä

Tyttären syntymästä on vuosikymmen.

Hän on kasvanut pituutta,

on ehkä jo syksyllä äitinsä pituinen.

Hän on oppinut paljon,

ehkä äidiltäänkin jotain.

Jotain hyvääkin, sellaista josta toivottavasti

joskus sanoo:

"Mummokin teki aina näin."

 

Hän osaa asioita,

josta äidillään ei juuri ole käsitystä

tai uskallusta.

Hän soittaa kanteleen kieliä suloisesti

ja leipoo rohkeita pullia.

Vääntää taikinaa muotoihin ja kuvioihin

ja nauraa pyöreitä pullia pyörittävälle,

latuunsa juuttuneelle äidilleen.

 

Niin hänen pitääkin.

 

Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.

- Aale Tynni -

 



Omia mokia

 

 

 

Taas lienee aika kääntyä kohti blogini hiljaisuutta.

 

Miten paljon asioita voikana mahtua yhteen syksyyn ja yhteen talveen.

Osaan pystyin vaikuttamaan, mutten tehnyt sitä.

Osaan ei kysytty halukkuutta ja ne minä kestän.

Mutta etten estänyt silloin, kun aika oli.

Sitä pitää nieleskellä pitkään.

Syyllisyyttä.

Omaa mokaa.

 



 

 

Kevään tulosta puhutaan. Uskon vasta kun näen ensimmäisen auringossa kylpevän leskenlehden.

Lumen ja kylmyyden määrä maaliskuun päivinä ja öinä vie uskoa,

 joka on muutoinkin aika heikoissa kantimissa.

 



Tytär taiteilee sekä vapaalla kädellä, että viivottimen avulla.

Hän suunnittelee itselleen opiskeluasuntoa!

Kaikki on harkittua.

Äidistä jopa piinallisen tarkkaa ja ennakoitua.

 

Äiti teki itsekin lapsena ja nuorena tarkkoja

pohjapiirustuksia

tuleviin palatseihinsa.

Tytär tyytyy haaveissaankin kaksioon.

Äitikin voisi oppia kohtuullistamaan

halujaan, unelmiaan ja pakkomielteitään.

 

 



Harrastamisesta

Eilen, kun olin katsomassa lapsen harrastamista,

iski omatuntooni piikki

pienen, tuntemattoman tytön muodossa.

Hän alkoi spontaanisti kertoa minulle,

miten häntä väsyttää

harrastaminen.

Kun isot veljet ovat aina treeneissä

ja hänenkin täytyy

harrastaa vähintään neljästi viikossa.

Tanssi, kuoro, ratsastus, jalkapallo.

Tyttö puhui totisena,

kuuntelin vähintään yhtä totisena.

Omakin lapsi harrastaa

neljää asiaa viikossa.

Minä niitä harrasteita hänelle

olen esitellyt.

Osa sai tyrmäyksen heti,

osa kiinnosti kovasti

ja osa on jo heivattu pois.

Mutta omani ei valita väsymystä.

Leikkiaikaa kuulema on tarpeeksi.

Ja on kuulema kivaa.

Vannotin häntä sanomaan

H E T I,

jos alkaa tuntua kovin tukalalta.

Nostin omat tuntosarveni pystyyn.

Tuntuu,

ettei omatuntoni

ole aivan puhdas.

Seinän takaa

Minulla on naapuri,

jolle on vaikea olla ystävällinen.

Tai sanotaanko,

ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.

Sitkeästi silti yritän

ja olen vannottanut tyttärenkin

tervehtimään kauniisti.

Selitin,

ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita

tylyyttä juuri sinua kohtaan,

eikä oikeuta sinua

käyttäytymään samoin,

melkeinpä päinvastoin.

Toisaalta toivoisin,

että naapuri kertoisi suoraan,

jos häntä olemme loukanneet.

Itse en ole vielä

uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Luulisi,

että näin lajitovereiden kesken,

lähekkäin asuttaessa,

asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,

jos aistin

vihamielisyyttä

ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet

sitä kohdata.

Pelkuri taidan olla.

Ja silti uskon,

että ihminen ei ole paha,

jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

Ennen sadetta

- vahdin uimaria laiturilla, auringossa räytyen

- tarkkailin varjossa uikun hautomispuuhia ja toivoin

sen saavan olla rauhassa melkoisen näkyvässä pesäpaikassaan

- totesin oravien marjasadon olevan tänä vuonna runsaan, ellei

jopa erinomaisen

- ihailin mäntyjä rantatöyräällä

- aloitin vaikean pitsineulekuvion (sattuneesta syystä ei kuvaa)

- ripustin pikkupyykkiä aurinkoon kuivumaan ja mietin, miksi

tyydyn itse aina mustaan

Ohikiitäviä...

... ovat hetket onnen ja kevään.

Tässä kävi taas niin,

että aika rientää kiitää lentää

ja minä en pysy mukana.

Luonto ja puutarha alkavat kukoistaa,

linnut ruokkivat poikasiaan,

leppäkertut lentelevät,

mettiäiset ovat työn touhussa

ja lapsikin on järkyttävän pitkäksi hurahtanut.

Käveli keväisen kylmään meriveteen kaverin kanssa kikatellen,

ei kaivannut enää äitiä kädestä pitämään.

Sain aamulla tekstiviestin.

Vastasyntynyt perhe oli päässyt kotiin,

tytär söi äitinsä rinnoilla

ja tuore isä kirjoitti:

"Ei voisi olla onnellisempi olo."

Ei pidäkään olla.

Ei missään muualla juuri nyt.

Äideille aivan kaikille

Onnittelut kaikille Äideille!

Omalta lapseltani sain kortin, jossa luki mm.

Äitini uskaltaa tappaa hämähäkkejä.

Ehkä se pitää ottaa kehuna.

Höyhennystä

Eilen väkerrettiin virpomavitsoja.

Tytär tilasi tallilta "pulleita pajunkissoja"

ja äitihän toi.

Ojanpohjilla könytessäni

näin kevään ensimmäisen leskenlehden.

Aivan yksinäisen.

Aikaisen ja innokkaan.

Minusta on mukavaa askarrella värikkäitä virpomisvitsoja

ja silitellä pajunkissoja.

Jostain syystä itse virpominen

saa vatsani kipristelemään.

Tytär haluaa mennä itse, yksin, rivitalojen oville.

Mutta tottahan vanhemmat ovat kulman takana

vartiossa ja tukena.

Äiti tuskaisen nolona.

Minusta koko virpomistapahtuma on

- hyvistä toivotteluista huolimatta -

hieman samanlaista

kuin kerjääminen.

Anelua.

Onkohan tämmöinen ajatuskierouma

ihan normaalia.

Tytär oli iloinen saatuaan pieniä suklaamunia

ja äidillekin irtosi suklaasuukko.

Ei niin onnistunut

Kävin kampaajalla. Uudella.

Lyhennettiin ja kevennettiin.

En ollut ihan onnellinen.

Kun tulin kotiin,

totesin, että näyttää kuin päähäni olisi lätkäisty

kuollut majava.

Tytär vilkaisi minua ja sanoi:

"Paitsi on ne majavat nätimpiä."

Niin ovatkin.

Olisi kannattanut jättää kampaaja väliin

aprillipäivänä.

Lumiukkonumero

Tänään eräs pieni naisenalku

täytti lumiukkonumeron.

Oudointa asiassa on se,

että vasta tovi sitten

katselin sylissäni tuhisevaa,

kovasti Pekka Vennamoa muistuttavaa

vauvan pötkälettä.

Olin silloin sanattomana ihastuksesta.

Ja silkasta kauhusta.

Vauva on kasvanut ja tullut tutuksi,

mutta tunteet ovat säilyneet.

Ihastus, kauhu.

Minunko, näin keskeneräisen,

pitäisi rakastaa tästä taimesta

ehjä ihminen?

Ikääntymisangstia

Lapsella - ei minulla.

Tai oikeastaan minullakin,

sillä äitinä otan lapsen ahdistuksen automaattisesti

kantaakseni.

Eilen illalla Tytär sai mietittyä,

keitä synttärijuhliin kutsutaan.

Meillä on rajalliset tilat ja eläimistöä,

allergiset on pakko

karsia pois.

Vieraslistan selvittyä

ilmeni uusi pulma.

Teemaväri.

Siinä vaiheessa minun ajatukseni tökkäsi.

Mikä teemaväri

ja miten se mihinkään liittyy?

Tytär osoitti pettymyksensä

äidin uskomatonta tietämättömyyttä kohtaan

ja itkua vääntäen selitti,

ettei osaa päättää

juhliensa teemaväriä.

Kun kauniita värejä on niin paljon.

Mutta ei se ainakaan

vaaleanpunainen saisi olla.

En tiedä,

miltä näytin,

mutta luultavasti aika hämmentyneeltä.

Tänä aamuna selvisi teemavärit.

Ne olivat ilmestyneet Tyttärelle unessa.

Violetti ja turkoosi.

Niillä mennään.

Ja äiti on yhä ulkona

kuin lintulauta

nykykoululaisten

synttäritrendeistä.

Tilan tunne

Tytär tahtoi sunnuntain ratoksi uuden järjestyksen huoneeseensa.

Siihenhän piti ryhtyä.

Pari pussillista ei-enää-kovin-tärkeitä-leluja

lähti samalla kierrätykseen.

Huoneeseen tuli tilan tuntua,

lattia laajeni

tyttären ja kaverin

tanssiesityksiä varten.

Sivumennen sanoen

kaveri on käsittämättömän notkea.

Juttelee niitänäitä

ja samalla tekee ohimennen spagaatin

seinää vasten.

Aihe unohtuu kuuntelijalta.

Lelujen laittaminen eteenpäin muihin koteihin
tuntuu äidistä haikealta.
Mutta kaikkea ei voi säästää.
Muistot jäävät kuitenkin.


Tytär haluaa eteenpäin
kohtaa kahdeksanvuotisessa
elämässään.
Tilaa kasvaa isommaksi.


Äiti se vielä vaan nuuskisi
kirahvin kaulaa.

Herkuttelija

Minä olen yksinkertaisen ruoan ystävä. Kun siihen lisätään

määritelmät

kotimaisuus, tuoreus ja eettisyys,

olen tyytyväinen.

Mies on hieman kokeilevampi ruokailija.

Tytär on synnynnäinen gourmet-ihminen ja herkuttelija.
Kun muut kaksi-kolmevuotiaat kiljuivat

mahallaan karkkihyllyjen edessä,

meidän uhmailijamme karjui vihannesosastolla:

"Äitti otta paltaa, minä haluun paltaa!"

Tarina on prikulleen tosi.

Hän jaksaa katsoa kokkiohjelmia, joita TV:ssä onkin

pelottavan paljon.

Minua ne yleensä hermostuttavat

räävittömyydellään.

Mietin aina, k u k a nuo kaikki raaka-aineet ja valmiit ruoat syö

ja paljonko menee haaskuuseen.

Olen ruoan suhteen huumorintajuton.

Tyttären olisi aina saatava tietää heti aamusta,

mitä illalla on ruokana.

Hän ei ole luopunut toivosta

saada muokattua minusta suunnitelmallisen äidin, joka maanantaina tietää,

mitä torstai-iltana aterioidaan.

Viikonloppuna lapsi askaroi meille alkupaloja.

Salami oli Italiasta, juusto Espanjasta, kirsikkatomaatit mistä lie

Hollannin alusmaasta. Voi kauhea.

Kurkku ja patonki sentään Suomesta.

Sitten hän isänsä avustuksella keitteli tanskalaisia

sinisimpukoita varsin

omaperäisessä liemessä.

Kaikki oli hyvää, en voi väittää vastaan.

Nälkä on paras mauste ja

tässä tapauksessa myös pienen kokin

valtava into tehdä perheelle herkkuja

antoi ruoalle herkullisen säväyksen.

L u m i

Nyt sitä tosiaan on: lunta.

Tipujen siemenlato sai vuorokaudessa ihan kohtalaisen
lumikerroksen katolleen.
Kun kahlasin ottamaan kuvaa ja lisäämään tipuapetta,
lunta oli puoleen reiteen.
Oikeastaan aika ihanaa.
Ihan kuin ammoin lapsena.


Lapsena lunta rakasti.
Pulkkailu, hiihtäminen, luistelu, lumilinnat, lumikodit, lumitallit ja lumisairaalat.
Oli leikin teema mikä vaan, lumessa ja lumesta se onnistui.
Lumi itsessään oli leikki.



Kunnes minusta tuli rokkariteini ja lumi oli este tai ainakin hidaste.
Sitten tulivat lumettomat, lämpimät talvet ja piti kulkea takki auki.
Konkreettisesti ja henkisesti.


Lopulta ympyrä tuli täyteen tyttären saavutettua
taaperoiän ja minun kasvettua riittävän vanhaksi
ilahtuakseni lumesta uudelleen.


Parina viime talvena olen oikeasti nauttinut
lumesta lapsen ilon myötä.
Kunhan se ymmärtää kadota sopuisasti
kevään tulon myötä.

Kiehtovaa

Tavallinen arki on kiehtovaa, joskus suorastaan maagista.
Tänään minua kiehtoi se usein toistuva merkillisyys,
että vaikka bussit kulkevat kotimme lähistön "iso tietä" pitkin

arkisin päiväsaikaan noin 10 minuutin välein,
minun ilmestyttyäni pysäkille
vuoroväli venyy

vähintään vartiksi.

Tänään se oli 21 minuuttia, vaikka

en minä niuhota ja minuutteja laske.

Asia vaan kiehtoo minua.

Suuremmalti minua ei kiehdo, miksi se viereinen jono etenee aina nopeammin kassaa kohti.

Minua kiehtoo se, miksi oma jononi ei liikahda mihinkään suuntaan.

Kiehtovaa ei ole se, että unohdan ainakin puolet

päänsisäisestä kauppalistastani.

Kiehtovaa on se, että edelleenkin vakaasti uskon

muistavani hankkia kaiken tarvittavan.

Kiehtovaa on mennä apteekkiin ja todeta, että kun sama voide/salva/rasva

jota itse käytät ja edullisesti ostat,

laitetaan purkkiin/tuubiin/pulloon, jossa lukee

hevoselle/nautaeläimelle/lampaalle,
litrahinta onkin pompannut taivaisiin.

Kiehtovaa oli katsella aamulla tytärtä,

joka oli lähdössä luokan kanssa teatteriin.

Ipana, joka on pienestä asti halunnut kulkea eri teattereiden

lastennäytelmissä, nukketeattereissa, musikaaleissa

sun muissa,

ilmoitti tiukasti, ettei missään nimessä tahdo lähteä mihinkään

tyhmään teatteriin.

Kiehtovaa, ah niin kiehtovaa.

Takan äärellä

Viime aikoina olemme viettäneet yllättävän paljon aikaa

tätä katsellen ja sen suomasta lämmöstä nauttien.

Kun kävimme katsomassa tätä asuntoa ostoaikeissa, minä intoilin pihasta

ja heti sen jälkeen alkavasta oikeasta metsästä.

Tytär intoili portaista ja mies takasta.

Puhui sähkön säästöstä ja oikeasta lämmöstä,

tytär lisäsi siihen makkaran paiston hiilloksella.

Viime talvena huomasin takan ihanuuden.

Mieluummin sen kylkeen painautuu, kuin sähköpatterin.

Nimittäin jos voi valita.

Tämän alkutalven koleus on ollut sen verran hyytävää,

että takka on tuntunut taivaalliselta.

(Vaikka puhutaankin helvetin liekeistä.)

Säästöä en osaa ajatella, vaikka koivuhalkoja meillä onkin omasta takaa.

Minusta ei ole talousihmiseksi.

Tyttäreni eksentrinen käsitys joulukoristelusta.

Huh, nyt ei siitäkään siis tarvitse stressata!

Nalletonttu ja hevonen lepakkoina kattolampussa.

Oikein hyvä.

Kissa pitää - totta kai - takasta.
Mutta ehkä vielä enemmän halkojen tuoksusta.

Lapsuudestani muistan uunin pankolla makailevat katit.
Kun kiipesin niiden viereen, kuumuus oli minulle aivan polttavaa,
mutta kissat nauttivat.


Joulukuun 1. päivä meni migreeniä pois pelotellessa.
Lääkettä huiviin ja piiitkät päiväunet -
sillä selvittiin tänään pahimman yli.

Katumisharjoitus

Lapsi tuli koulusta kiukun ja älämölön kanssa.
Kaikki oli tyhmää, koulussa oli ällöä ja ärsyttäviä läksyjä hän
ei varmasti tekisi.
Katselin meuhkaamista ja mietin,
mikä lasta painoi.

Kesken ärsyttävien läksyjen teon se sitten selvisi.

Itkuun purskahdus, suoranainen ulvonta

ja

kertomus siitä, miten naapuritalon ovikelloa

oli kaverin kanssa pimputettu

ja juostu piiloon.

"Tiesin, ettei se ole oikein tehty."

Minun pieni nuppuseni; kuvassa 4-vuotiaana äidin YO-mekossa ja

isomummon nuoruusvuosien hatussa,

vielä monta kertaa tulet

tekemään tyhmyyksiä, joita sitten kadut.

Enkä hennonut ihan vielä kertoa, miten paljon itse harrastelin samaa

kirkonkylän rivitaloissa

hänen ikäisenään.

Ehtiihän tuon vielä.

Sininen hetki

Vastustin henkeen ja vereen sinisiä talvivaloja.

Mies ei pystynyt sanomaan "ei" tyttärelleen

ja niinpä kirsikkapuumme verhoiltiin

sinisellä.

Ennen lumen tuloa sininen pimeyden keskellä näytti kummitusmaiselta.

Kiukuttelin ja sanoin,

etten katso koko talvena ikkunasta ulos

jos valot ovat päällä.

Nyt olen ihan lievästi eri mieltä. Lumen ja sinisen liitto

onkin jotenkin satumainen.

Tytär rakenteli ystävänsä Lumin kanssa pihalle

prinsessan valtaistuinta.

Kuninkaallinen sävytys

ainakin toimi.

Hyveistä

Yskä iski voimalla ja köhisen kuin viimeistä päivää..

Tähän oloon ja mielentilaan käy hyvin Pieni talo preerialla.

Kärjistetty hyvyys ja pahuus sopivat juuri nyt päänsisäiseen ohjelmistooni.

Erityisesti, kun se hyvä voittaa.

Olisi niin helppoa, jos ihmiset voisi luokitella kahteen lohkoon.

Hyvä tyyppi ja ikävä ihminen. Siinä se.

Mutta kun jokaisessa on kaikkea.

Raskaana ollessani toivoin, että lapsestani kasvaisi

hyväsydäminen ja oikeamielinen ihminen.

Sama suuri toive on edelleen voimassa ja

yritän tehdä sen eteen työtä.

Rakastaa, hoivata ja neuvoa.

Ja mikä vaikeinta:

olla esimerkkinä sellaisesta ihmisestä.

Pikkuiseni

Onhan se klisee, mutta pakko se on silti sanoa. Taas.

Lapsi kasvaa ja kehittyy niin valtavan nopeasti.

Jokainen uusi taito tekee äidistä ylpeän ja samalla haikean.

Nyt nupukainen tietää ja osaa jo tuonkin.

Vastahan minä sitä laitoksella yritin opetella imettämään.

Hetki sitten maistelimme ensi kertaa perunamössöä.

Tuokio siitä, kun tunsin vauvaa katsellessani valtavaa vastuuntunnetta ennen minkään äidinrakkauden päälle hyökymistä ja hoin itselleni:

On pidettävä huolta, on pidettävä hyvää huolta.

Kun itse 14-vuotiaana lähdin ensimmäistä kertaa Nuorisotalon diskoon, äitini katsoi

minua pitkään ja sanoi alistuneesti: "Vauva lähtee diskoon."

Hän oli mielestäni tosi nolo ja täysin taukki.

Alan hiljalleen tajuta, miltä hänestä kenties tuntui.

Onneksi tyttärellä on vielä vähän oppimista.

Eilen katselimme lintulaudalla Herra Punatulkkua ja kahta Rouva Punatulkkua.

Ihmettelin ääneen, että onko tuolla Herra Punatulkulla kaksi vaimoa, voi raukkaa.

Tytär nyökkäsi ja ilmoitti: "Joo. Se on semmoinen buddha. Niillä on monta vaimoa."