Vaaleista vähän

Sen kerran,

kun tänne kirjoitin ajankohtaisista asioista,

eräs lukijani otti ja häipyi ja kirjoitti sitten blogissaan,

että karsii elämästään

itsekkäät oman napaan tuijottajat.

Olin hänen kanssaan eri mieltä.

Silläkin uhalla uskallan

sanoa jotain eilisestä vaalituloksesta.

Hämmästyin.

Mutta en niinkään Persujen jytkyä,

vaan Kokoomuksen suosiota.

Persut ovat protestin ilmentymä,

joita aina tulee ja joita

aina myös menee.

Päästyään osaksi

virallista päätöksentekoa ja v a l t a a,

he rappeutuvat ja myyvät periaatteensa.

Niin tapahtui Vihreille,

niin tapahtuu Persuillekin.

Mutta Kokoomus.

Mitä ihmettä?

Hallitusvastuun kantoi näissä vaaleissa näemmä Keskusta.

Minä äänestin toista laitaa,

eikä ehdokkaani päässyt Arkadianmäelle.

Näen työssäni

ja asuinympäristössänikin eriarvoistumisen seuraukset.

Ne eivät ole humaanin yhteiskunnan merkkejä.

Nyt vaan odotan,

että Kike Elomaa

nousee puolustusministeriksi.

Älä alistu

Minun piti kirjoittaa

"Älä alistu"- kampanjasta.

Minulla oli siitä

paljon kuohuvia mielipiteitä,

mutta näköjään ne laantuivat

konetta aukaistessa.

Ei pidä alistua.

Ei sortoon, ei huonoon kohteluun,

ei sielua tuhoaviin "pakkoihin",

ei ympäristön itselle vieraisiin normeihin.

Ei saa sanoa jälkeenpäin, että

tottelin vain määräyksiä.

Mutta valitseeko joku

itselleen vieraan

seksuaalisen suuntautumisen

vain ympäristön painostuksesta?

Tai koska se on hip ja cool?

Minä en tiedä.

Voihan niin olla.

Vai etsimmekö me kaikki

vain hyväksyntää ja toisen ihmisen lämpöä

ja kaikki eivät saa sitä

sieltä, mistä tuo niin onnekas enemmistö.

Kielteisestä kirjoitellen

Viime päivien tapahtumien johdosta

muutamissa blogeissa

on ihmetelty,

eivätkö Japanin tapahtumat seurannaisvaikutuksineen

tosiaankaan kosketa bloggaajia.

Eikö mikään murhenäytelmä läpäise

neulomista, sisustusta, pukeutumista, kokkaamista jne.

Jokaista tunne-elämältään normaalin rajoilla elävää ihmistä

tapahtumat ovat varmasti vavahduttaneet.

Eri asia sitten on, onko oma blogi

kaikille se oikea paikka

tuoda hätänsä esille.

Toisille on, toisille ei.

Itse mainitsin asiasta,

koska se oli päällimmäisenä ajatuksissa

ja niistä - ajatuksistani, olen pääasiassa kirjoitellut muutenkin.

Niin teen nytkin.

En esimerkiksi ole kirjoittanut Pohjois-Afrikan kansannousuista,

vaikka aihetta olenkin tiukasti seurannut.

Olen vähän arka kommentoimaan asioita,

joihin liittyy islam.

(Ja Gaddafi...)

Mielestäni on kuitenkin

jotenkin väärin ja jopa teennäistä havahtua

vain ison ja järisyttävän tapahtuman edessä.

Se tuskan, sorron, hävityksen ja kurjuuden

määrä,

mikä joka ainoa päivä ilmenee

maailmassamme,

ansaitsisi saada aivan samanlaisen huomion,

kuin Japanin maanjäristys ja tsunami.

Mutta ei se saa.

Koska kukaan ei jaksa

kantaa kaikkea murhetta

harteillaan ja mielessään.

Kokeilkaa vaikka.

Kuvien alkuperä on valitettavasti unohtunut.

Vuotaja

Mitä pitäisi ajatella Julian Assangesta ja koko

Wikileaks- organisaatiosta?

Pahaisia hakkereita

vai oikeamielisiä totuuden paljastajia?

Raiskaussyyte ja Interpolin mukaantulo juuri nyt

tuntuu osuvan liian hyvin yhteen isojen paljastusten kanssa.

Onhan iso ja komea United States of America

saanut nenilleen

ja sitähän ei voi rankaisua saamatta tehdä.

Mutta mm. afgaaneilla on oikeus tietää Yhdysvaltain

vastuulla olevien

siviiliuhrien todellinen määrä.
Palestiinalaisilla on oikeus tietää, miten paljon USA

manipuloi Lähi-idän konflikteja.

Jne.

Partaradikaali sisälläni iloitsee globaalien salaliittojen

ja (kaikille kuuluvien?)tietojen paljastamisesta.

Yksilöiden vastaiskusta järjestelmää kohtaan.

Turha kuvitella, että poliitikot johtavat maailmaa.

Tai maata - näkeehän se jo Suomessakin, että

poliitikot kumartavat rahalle ja sen suomalle vallalle.

Äitihenkilö sisälläni taas kammoaa

kaikenlaisia kansainvälisiä jännitteitä.

Assange pakoilee

vain kahdesta syystä:

joko 1) hän on syyllinen

tai 2) hän ei ole syyllinen, mutta tietää, ettei saa oikeutta

Mutta ihan oikeasti toivoisin,

että totuus voittaisi tämänkin sotkun.

Polvillaan

Ottamatta kantaa siihen, onko (romani-)kerjäläisten tuleminen vaikkapa nyt Suomeen laajamittaista piilorikollista toimintaa

vai

ihmisten oikeaa hätää ja puutetta,

haluan olla sen heikomman puolella.

Se, joka on polvillaan,

on aina se heikompi.

Pirkko kirjoitti blogissaan aiheesta, joka on aina ajankohtainen.

Jos ei meillä Suomessa, niin muualla maailmassa.

Se, että joku joutuu kerjäämään elantonsa

tässä Euroopan Unioniksi kutsutussa

talousparatiisissa,

on

väärin.

Se on väärin niitä kohtaan,

jotka kadun kulmiin

polvistuvat.

Ei meitä kohtaan,

jotka voimme kulkea ohi

ja unohtaa.

"Jos annat, anna niin, että toinen voi antaa

sen sinulle anteeksi."

Koska meillä kaikilla on ylpeytemme;

hänelläkin, joka katselee meitä matalalta.

Ihminen polvistuu sen edessä, jota kunnioittaa,

tai sitten hänet pakotetaan polvilleen.

Jokaisella on omanarvontunto

ja jokainen

haluaisi pärjätä omillaan.

Sääliä ei kaipaa kukaan, se on pohjimmiltaan

ylemmyydentuntoa, korostettua paremmuutta.

Jos annat, anna vilpittömästi,

anna sydämestäsi,

anna niin, ettet sitä itse huomaakaan.

Älä anna ollaksesi parempi ihminen

ja näyttääksesi sen muillekin.

Naiseutta

Viikonlopun Hesarissa oli Katriina Järvisen kirjoitus. Joku taloutemme yliuuttera lehtikeräyshenkilö on näköjään vienyt aviisin jo pois sisätiloista,

joten en voi siteerata sanatarkasti.

Katriina on ollut opettajani ja pidin hänen tervejärkisestä tyylistään paljon.

Ehkä siksikin

hänen kirjoituksensa tuntui niin tutulta ja

"näinhän minäkin asian näen, mutten ole osannut

sanoiksi pukea"- malliselta.

Hän kirjoitti naiseudesta, miten naisen osaamista, tehtävää ja asemaa arvotetaan

ja ennen kaikkea; miten naiset itse arvostavat itseään vai arvostavatko.

Mistä kertovat pitkään suunnitellut prinsessahäät, joissa tuleva

aviomies on lähinnä statistin asemassa?

Eniten minua ajattelutti kolme kohtaa.

1) Miehet/patriarkaatin rakenteet eivät rakenna lasikattoja,

joihin nainen törmää uralla edetessään.

Usein väsyneen, kaiken tahtoneen ja paljon

saaneen naisen taustalla on omassa elämässään kunnianhimoinen ystävätärkaarti

ja äiti, jolla on (suhteettoman)

suuret odotukset tytärtään kohtaan.

2) Jos naisen julkituoma tavoite on kaunis koti, kestävä parisuhde ja

läheisyys lasten kanssa, häntä pidetään äitiyteen hurahtaneena.

3) Kun nainen palaa äitiyslomalta mahdollisimman aikaisin töihin,

hänen on luvallista sanoa: "Työni on minulle rakas ja tärkeä, haluan tehdä töitä."

Jos hän jää kotiin hoitamaan lapsia ja sanoo lasten olevan rakkaita ja tärkeitä,

haluan hoitaa heidät itse, hän on todella hurahtanut.

Menetetty tapaus.

Jäänkin miettimään, millainen itse olen.

Tiedän jo aika hyvin, millainen en ole.

Erno

Kuva lainattu Pirkanmaan Lintutieteelliseltä yhdistykseltä.

Kuukauden päivät sitten jäin otsa rypyssä pohtimaan, joko siitä on - voiko siitä olla - kaksikymmentä vuotta.

Erno Paasilinnan kuolemasta.

Ihailin häntä murrosikäisestä lähtien ja itkin parikymppisenä hänen kuolemaansa.

En tuntenut häntä muutoin kuin kirjojen ja haastattelujen kautta.

Hän puhui paljon yksinäisyyden sietämisestä, vallan turmiollisuudesta, oman ajattelun tärkeydestä, ystävyydestä metsän kanssa.

Se osui nuoreen tyttöön. Jäi elämään, kasvoi kaiketi hyvässä mullassa.

Monta kertaa näistä vallanpitäjien sekoiluista ja yleensäkin nykymenosta kuullessani

olen arvaillut, että mitähän Erno olisi tästä tuumannut.

Olisin halunnut tietää.

Vaikka oikeastaan arvaankin.

Isoveljen ihanuus

Metrossa jokunen viikko sitten. Kaksi nuorta sievää naista puhuivat tuohtuneesti jostain tapahtuneesta, kuka sanoi ja kenelle ja miten katsoi pitkään. Kun oma ihmissuhderintama on tässä täti-iässä jo aika seestynyt, myönnän kuunnelleeni korvat lepattaen.

Ooh, mitä dramatiikkaa. Kärventyviä sydämiä.

Kunnes tajusin.

Eilen Meilahden sairaalan kahviossa. Kahvilan nuoret myyjäneitoset olivat aivan pöyristyneitä, hyvä kun toinen malttoi minulta maksun ottaa. Suut selittivät jostain ihan ihmetyypistä ja miten joku oli itkenyt ja onkohan se yksi suikkaritapaus.

Ooh, tuumin. Kellä on asiat noin huonosti? Voi surkeutta.

Kunnes tajusin.

Nuoret naiset, oikea elämä vielä edessään, kanssaelivät kulttuuriohjelma Big Brotheria.

Se sai heidät tunnekuohun ja puheripulin valtaan.

Minua hirvittää ajatus maailmasta, jossa TV-ohjelma kuohuttaa mieliä enemmän

kuin seinän takaa kuuluva "Älä lyö!"- huuto.

(Jos ihan pikkuisen kärjistän.)

Kohua

Kauheasti on kohistu viime päivinä. Aiheina kaljapullo vs. Yle ja homous vs. kirkko.
Instituutiot narisevat liitoksistaan. Mikä voidaan hyväksyä, mikä ei.
Ja millä hinnalla nämä valinnat tehdään.

Harva varmaankin juoksee repimään televisiolupansa ja heittää vastaanottimensa ojaan, vaikka kalja-ankkurin pikkupila jurppisikin.

Sen sijaan poliitikon homolausunto saa ihmiset painamaan nappia sankoin joukoin. Kollektiivinen etusormi on hiiren vasemmalla painikkeella.

Koska jos et viimeistään nyt eroa tuosta viheliäisestä taantumuksen linnakkeesta, olet osa sitä ja mielipiteesi nousevat samasta halveksinnan pesäkkeestä.

No, minä en eroa kirkosta, vaikka se olisikin helpoksi tehty ja vaikka se olisi millainen trendi. Kuulun samaan kirkkoon kuin kansanedustaja P. Räsänen, mutta hän ei vaikuta asenteisiini ihmisten seksuaalisuutta kohtaan. Hän saa olla sitä mieltä kun on ja jollain tasolla kunnioitankin hänen omaa linjaansa. Mekonkääntäjiäkin on nähty.

Ajattelin katsoa Ylen ohjelmiakin, ihan riippumatta siitä, saiko joku ansionsa mukaan vai ei. Kaikkea ei onneksi tarvitse lampaana hyväksyä.

Kaikkeen ei tarvitse sännätä lampaana mukaan.