Seinän takaa

Minulla on naapuri,

jolle on vaikea olla ystävällinen.

Tai sanotaanko,

ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.

Sitkeästi silti yritän

ja olen vannottanut tyttärenkin

tervehtimään kauniisti.

Selitin,

ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita

tylyyttä juuri sinua kohtaan,

eikä oikeuta sinua

käyttäytymään samoin,

melkeinpä päinvastoin.

Toisaalta toivoisin,

että naapuri kertoisi suoraan,

jos häntä olemme loukanneet.

Itse en ole vielä

uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Luulisi,

että näin lajitovereiden kesken,

lähekkäin asuttaessa,

asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,

jos aistin

vihamielisyyttä

ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet

sitä kohdata.

Pelkuri taidan olla.

Ja silti uskon,

että ihminen ei ole paha,

jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

Ärtymystä

Minua on viime aikoina ärsyttänyt

muutama asia.

Miksi ihminen syö puiston penkin päässä lohta ja perunasalaattia,

mutta jättää roskat ja loput ateriastaan penkille/maahan,

vaikka sen samaisen penkin toisessa päässä

olisi roskapönttö?

Miksi tupakoitsijat ryhmittyvät kauppojen, pankkien,

kirjastojen, kahviloiden, postien  yms. oven eteen

savuttamaan,

jolloin savuton ulostulija

saa ylleen kauhean tupruavan savupilven?

Miksi puhutaan

onnellisista kanoista ja rypsiporsaista ja virikesikaloista,

miksi ei kerrota suoraan,

ettei

tehokkaita tuotantoeläimiä kertakaikkiaan ole mahdollista

kasvattaa eläimelle luontaisissa olosuhteissa?

Ja miksi näin,

kun kerran ihminen on kuulema

kuussakin käynyt?

Elävien kirjoissa

Puoli vuotta ja ylikin.

Joskus tulee keskeytetyksi tavalla,

jota jollain tavalla jo ennakoi,

mutta joka silti yllätti.

Pysäytti lempeästi suoraan kivimuuriin.

Elämä kuitenkin jatkuu.
Sillä on vain yksi suunta; eteenpäin.
Sillä vaikka minä pysähdyn,
elämä ympärilläni ei.

Sitä ei voi padota, enkä haluaisikaan.

Hyväksyminen ja sopeutuminen.
Siinäpä opettelemista
loppuelämäksi.

Odotus palkitaan

Kärsimättömänä "mikä siellä maksaa?"- ihmisenä

puutarhanhoito ja ratsastus

ovat olleet minulle tärkeitä odottamisen ja nöyrtymisen

kursseja.

Siemen tai sipuli tai nuppu ei hurahda hetkessä

täyteen mittaansa.

Ei vaikka kuinka haluaisin.

Kasvu vie oman aikansa.

Alakuvan kirjopikarililjan sipulin laitoin maahan

syksyllä 2009

ja kukat näen vasta nyt.

Viime vuonna kyyhötin naama karikkeessa

kukkia odotellen - turhaan.

N y t ne alkavat kukkia,

ja ihan ilman kärsimätöntä hönkäilyänikin.

Tulppaanit tulivat ajallaan,

mutta voih, miten kauan ne seistä nököttivät nuppuina.

N y t alkaa avautumista näkyä.

Ratsastus se vasta onkin taitolaji

kärsimättömälle.

Koska siinä ei toimi yksin,

koska syy virheisiin istuu useimmiten satulassa,

koska hevosellakin on oma mieli

ja koska herkkyys ja luottamus

ovat yhteistyön perusta,

mutteivät mikään itsestäänselvyys.

Joskus, hetkittäin, olen hevosen selässä oivaltanut:

Näin sen pitää mennä.

Ja niitä hetkiä kannattaa odottaa.

Vaikka kirjopikarililjojen kuvioita ihmetellen.

Miksipä niin

Miksi joidenkin pihassa

kukkii VALTAVIA

tulppaaniPELTOJA?

Miksi joidenkin pihassa

kasvaa lumikelloja

hervottomina mättäinä?

Miksi eräiden ihmisten

takapiha on siisti ja romppeesta vapaa?

Miksi eräiden ihmisten

nurmikko

on jo nyt vihreä ja terhakka?

Miksi heidän työpöydälleen/autoonsa/yöpöydälleen

ei kerry arveluttavia läjiä sitäsuntätä?

Miksi jotkut ihmiset juovat simaa

ja syövät suklaata

ja kuitenkin laihtuvat silmissä?

Miksi jotkut ihmiset

menevät ja tekevät,

eivätkä vatvo ja mumise ja arkaile.

Mutta on minun takapihallani,
metsän reunassa,
sentään ihana kielopelto.

Vaaleista vähän

Sen kerran,

kun tänne kirjoitin ajankohtaisista asioista,

eräs lukijani otti ja häipyi ja kirjoitti sitten blogissaan,

että karsii elämästään

itsekkäät oman napaan tuijottajat.

Olin hänen kanssaan eri mieltä.

Silläkin uhalla uskallan

sanoa jotain eilisestä vaalituloksesta.

Hämmästyin.

Mutta en niinkään Persujen jytkyä,

vaan Kokoomuksen suosiota.

Persut ovat protestin ilmentymä,

joita aina tulee ja joita

aina myös menee.

Päästyään osaksi

virallista päätöksentekoa ja v a l t a a,

he rappeutuvat ja myyvät periaatteensa.

Niin tapahtui Vihreille,

niin tapahtuu Persuillekin.

Mutta Kokoomus.

Mitä ihmettä?

Hallitusvastuun kantoi näissä vaaleissa näemmä Keskusta.

Minä äänestin toista laitaa,

eikä ehdokkaani päässyt Arkadianmäelle.

Näen työssäni

ja asuinympäristössänikin eriarvoistumisen seuraukset.

Ne eivät ole humaanin yhteiskunnan merkkejä.

Nyt vaan odotan,

että Kike Elomaa

nousee puolustusministeriksi.

Höyhennystä

Eilen väkerrettiin virpomavitsoja.

Tytär tilasi tallilta "pulleita pajunkissoja"

ja äitihän toi.

Ojanpohjilla könytessäni

näin kevään ensimmäisen leskenlehden.

Aivan yksinäisen.

Aikaisen ja innokkaan.

Minusta on mukavaa askarrella värikkäitä virpomisvitsoja

ja silitellä pajunkissoja.

Jostain syystä itse virpominen

saa vatsani kipristelemään.

Tytär haluaa mennä itse, yksin, rivitalojen oville.

Mutta tottahan vanhemmat ovat kulman takana

vartiossa ja tukena.

Äiti tuskaisen nolona.

Minusta koko virpomistapahtuma on

- hyvistä toivotteluista huolimatta -

hieman samanlaista

kuin kerjääminen.

Anelua.

Onkohan tämmöinen ajatuskierouma

ihan normaalia.

Tytär oli iloinen saatuaan pieniä suklaamunia

ja äidillekin irtosi suklaasuukko.

Jäähyväisiä

Nimittäin lumelle.

Nyt minunkin pihallani näkyy muutakin vihreää

kuin nuo ikiviheriät tuijat!

Kurjenpolven lehdet ovat paljastuneet

aidan vierestä.

Ohoi, maata näkyvissä!

Jänö on käynyt nakertamassa lintulaudan eineksiä.

Päivällä pähkinöissä vierailee orava,

joka on jo selvästi luopumassa harmaasta

talvipalttoostaan.

Räystäiltä tipahtelevat pisarat poraavat koloja lumeen. Mutta eivät ne siinä loputtomiin ole. Tulee uusia pisaroita, uusia koloja. Uudet kohdat saavat osuman. Siitäkin selvitään. Lähes entiselleen.

Ne, jotka tuntevat Joosefin

Jossain päin maata

pionit puskevat punaisia päitään

kohti aurinkoa.

Tämä harmaasävyinen ladon seinusta

ei ihan huomenna

ole taustana luonnonkukille.

Mutta siellä ne ovat.

Kevät on uskon asia.

Huomaan, miten vähän energiaa

minulla on seurusteluun

niiden kanssa,

jotka eivät tunne Joosefia.

Kelle tämä vertaus on vieras,

kerrottakoon,

että Joosefia tuntemattomat

eivät ole lähimainkaan sukulaissieluja.

Heidän kanssaan toimiessa

on koko ajan väärinkäsitetty ja väärinkäsittävä olo.

Heidän kanssaan vaivautuu, hämmentyy ja hengästyy.

Katse pysähtyy ja jää tuijottamaan pistettä lattiassa.

Huumorintaju ei ole samasta alkulähteestä.

Heillä tuskin on sen helpompaa

minun kanssani.

Mutta hyvin kasvatettuna,

sosiaalisesti taitavana tyttönä

tulen kaikkien kanssa toimeen.

Olen joustava ja myönteinen.

Ja sitten illalla särkee

päätä ja vatsaa.

Primavera

On kevät.

On on on.

Joka muuta väittää,

sitä jääpuikolla silmään.

Räystäät laulavat

ja linnut tippuvat.

Kotitiessä näkyy jo asfalttia.

Iltapäivällä on kaamea hiki.

Toppahaalarit kastuvat märiksi lumirymyämisen yhteydessä.

Hevosten talvikarvan poistoviikot ovat alkaneet.

Kaikki sormenjäljet ja pölykasaumat

näkyvät huonosilmäisellekin.

Alan olla levoton ja menovarvasta kolottaa.

Kevät.

Vaikka huomenna tulisi puoli metriä lunta,

tästä ajatuksesta en enää luovu.

Se-jonka-nimeä-ei-mainita

Eli l u m i.

Loma jatkuu lumisissa tunnelmissa.

Ja hyvä että loma jatkuu.

Lumisuuden jatkuvuudesta en ole enää ihan varma.

Että onko se niin hyvä asia?

Yritän kuitenkin ajatella

positiivisia ajatuksia.

Lumesta

ja monesta muustakin asiasta.

Koska jos nyt ei olisi lunta ja pakkasta,

olisi räntää ja sohjoa ja kuivuvia kurahaalareita ja märkiä villasukkia

ja kerrassaan omituisen lämmintä

helmikuiseksi sääksi.

Ja sitten me valittaisimme siitä

ja haikailisimme

kunnon talvea.