Tytär tahtoi sunnuntain ratoksi uuden järjestyksen huoneeseensa.
Siihenhän piti ryhtyä.
Pari pussillista ei-enää-kovin-tärkeitä-leluja
lähti samalla kierrätykseen.
Huoneeseen tuli tilan tuntua,
lattia laajeni
tyttären ja kaverin
tanssiesityksiä varten.
Sivumennen sanoen
kaveri on käsittämättömän notkea.
Juttelee niitänäitä
ja samalla tekee ohimennen spagaatin
seinää vasten.
Aihe unohtuu kuuntelijalta.
Lelujen laittaminen eteenpäin muihin koteihin
tuntuu äidistä haikealta.
Mutta kaikkea ei voi säästää.
Muistot jäävät kuitenkin.
Tytär haluaa eteenpäin
kohtaa kahdeksanvuotisessa
elämässään.
Tilaa kasvaa isommaksi.
Äiti se vielä vaan nuuskisi
kirahvin kaulaa.
Tunnistan tuo haikeuden lapsen kasvamisen edessä. Vaikka toisaalta olen aina nauttinut kovasti siitä, kun lapset kasvavat. On ihanaa, kun tulee uusia aikoja, uusia seikkailuja. Mutta murehdin kyllä sitä, etten saa lukea enää satuja ääneen :(
VastaaPoistaEteenpäin on elävän mieli. Hyvä vaan, että lapsi haluaa kurkotella välillä pesästä uloskin. Onneksi omani on vielä kuitenkin pieni - ei tarvitse lukea satuja itselleen ääneen!
VastaaPoistaIhanasti kirjoitit! Ja tuo sinistäkin sinisempi sineraarian kukka... Jotenkin tästä kirjoituksestasi herkistyi. Osaat kuvailla todella hyvin, vähillä sanoilla, asian ytimen. Vau.
VastaaPoistaSaila; kiitos sanoistasi. Tuo sineraaria on tosiaan aivan häikäisevän sininen.
VastaaPoista