Viikonloppu

Vaikka en olekaan tällä hetkellä työelämässä, tuntuu viikonloppu silti aina jotenkin spesiaalilta. Joskus saan jopa migreenin perjantai-iltana,

vaikkei edessä olekaan laskeutumista työviikon rasituksesta. Onko elimistö niin urautunut viiden päivän työviikkoon?

Edellisen viikonlopun olimme mökillä, emme omalla vaan lainatulla.

Paljon koivuhalkoja takassa lämpöä tuomassa.

Pitkiä kävelyjä, tytär rantakivillä ja metsiköissä.

Hiiripöllö sähkölangalla. Lehmiä ulkona.

Pimeys maalla on niin paljon syvempää kuin kaupungissa. Tähdetkin loistivat kirkkaina

vanhaa valoaan.

Paljon Oikeita Ääniä.

Oli rauhallinen olo.

Hienoa ruokaa

Jos minua jokin asia oikein vakavasti nyppii, niin ruoalla hienostelu. Kaksikymmentä vuotta sitten tuiki harva suomalainen tiesi, mitä on pesto, wasabi, latte, wokki, korianteri, mozzarella sun muut - ja jos tiesikin, ne eivät mitenkään välttämättöminä ainesosina kuuluneet Matti ja Maija Meikäläisen ruokakaappiin.

Nyt ateriasi on tylsä ja kovin maalainen, jos et purista graavilohesi niskaan wasabia tai lisää lihakeittoosi korianteria tai syö tomaatinsiivuasi mozzarellan keralla. Kaikki ovat ihan kelpo asioita, mutta niin on riisipiirakka munavoillakin. Jotenkin suomalaisuuteen kuuluu, että imaisemme vaikutteita ulkomailta ja otamme ne itsestäänselvän hyvinä, oikeina ja välttämättöminä.

Ovat muka hienompia.

Minut on kasvatettu ruisleivällä, piimällä, karjalanpaistilla, perunalla ja sienisalaatilla.

Kun lapsena yritin asiaankuuluvasti nirsoilla, sain kuulla nälän olevan paras mauste.

Ja sitä se olikin.

Vieläkin naurattaa TV-ohjelma varmaan kymmenen vuoden takaa, jossa miespuolinen kokintapainen ilmoitti erottavansa puhvelinmaidosta tehdyn mozzarellan lampaanmaidosta valmistetusta, koska edellisen maku nyt on vaan niin paljon syvempi.

(Onko joku joskus maistanut syvänmakuista mozzarellaa?)

No, mies teki kameroiden edessä sokkotestin ja väärin meni.

Voi sitä selittelyn määrää.

Minä lähden nyt maalle syömään suomalaista kotiruokaa. Eikä tarvitse päätään vaivata puhveleilla ja heidän maidollaan.

Vapauden kutsu

Jos syksy on mieleeni ja meri on mieleeni, syksyinen meri lieneekin sitten huipennus.

Ei valittamista, Itämeren(kin) äärellä tietää, että jos tuosta nyt lähtisin purjeet ylhäällä, pääsisin kaikille maailman merille ja väylä olisi auki edessäni mennä. Tärkeintä on tieto siitä

- vapaudesta -

ja se on meressä upeinta.

Meren rannalla on helppo hengittää, vaikkei lähistön iso ja kiistelty satama välttämättä silmiä hivellyt. Mutta sekin rakennelma on tarpeen; työtä ihmisille, ruokaa kauppojen hyllyille.

Viikonlopun ajan mieltäni on hiertänyt mm. Nobelin rauhanpalkinto ja se, miten virallinen Kiina on kansalaisensa saamaan palkintoon suhtautunut. Rusinaksi pullaan satuin katsomaan uutispätkän Pohjois-Koreasta, jossa enteillään vallan vaihtumista isältä pojalle.

Vaihtuuko valta oikeasti ja mihin suuntaan, jää nähtäväksi.

En usko, että länsimainen kulutus- ja yksilökeskeinen kulttuuri tuo onnea, mutta valinnanvapaus oman elämän suhteen on ihmisoikeus.

Minun vapaudenkaipuuni ja -tarpeeni on maailman mittakaavassa jotain kovin pientä ja itsekkyyden värittämää. Hyvähän minun on.

Oikeat Äänet

Pihallamme on ollut jo viikon lintulauta ahneimmille pikkusiivekkäille ja talipallojakin on tarjolla siellä täällä. Tiedän, on ehkä liian aikaista aloittaa lintujen talviruokinta, onhan metsässäkin vielä paljon syömistä tarjolla. Pikkutintit tulivat kuitenkin ihan itse parveilemaan ikkunan alle syötyään ensin kukkineet auringonkukat siemenistä tyhjiksi ja tulkitsin sen vienona ilmoituksena pikaisen pikkupurtavan tarpeesta. Minulla on sydämessäni heikko kohta pikkulinnuille.

Ja kyllä ne syövätkin, ihan tolkuttomasti verrattuna hentoiseen ja kepoiseen olomuotoonsa. Toisaalta alituinen pyrähtely ja singahtelu siiville varmasti viekin energiaa. Jokainen voi kokeilla itse.

Parhaimmillaan pihallamme on samalla kerralla ollut viisi oravaa, kaksi mustarastasta, yksi sepelkyyhky ja epälukuinen jengi tali- ja sinitiaisia. Tänä aamuna näin ilmeisesti vihervarpusen ja jonkun, vielä tunnistamattomaksi jääneen lintusen. Tästä ahmattien tarjoamasta gourmet-henkisestä aterioinnista me nautimme,

kissani ja minä.

Lintuja tarkkaillessani olen usein, yleensä luonnossa ja siellä on mieleeni muotoutunut käsite Oikeat Äänet. Olen riippuvainen Oikeista Äänistä, mutta riippuvuuteni on ehdottoman myönteistä lajia. Vieroitusoireisiin niiden pahimmassa muodossa en ole vielä onnekseni törmännyt, mutta lievänä Oikeiden Äänien puutos aiheuttaa olotilan, jota voisi kutsu sillä rumalla v:llä alkavalla, objektin vaativalla verbillä. Tulee ahdistus, tulee turhuuksien turhuus-olo, tulee halu karata.

Oikeita Ääniä ovat tuulen humina, sateen ropina, aaltojen läiske rantaan, linnun sirkutus, pöllön huhuilu, askelten narina pakkaslumella, kavioiden kopse, aito nauru. Siinä ensimmäiset mieleen juolahtaneet. Niillä on huomattavan suuri, tukeva vaikutus mielenrauhalleni. Puhun ennemmin mielenrauhasta kuin mielenterveydestä, sillä kukapa meistä ihan terveen kirjoissa kulkee.

Diagnooseja tulee aina uusia.