Ennen sadetta

- vahdin uimaria laiturilla, auringossa räytyen

- tarkkailin varjossa uikun hautomispuuhia ja toivoin

sen saavan olla rauhassa melkoisen näkyvässä pesäpaikassaan

- totesin oravien marjasadon olevan tänä vuonna runsaan, ellei

jopa erinomaisen

- ihailin mäntyjä rantatöyräällä

- aloitin vaikean pitsineulekuvion (sattuneesta syystä ei kuvaa)

- ripustin pikkupyykkiä aurinkoon kuivumaan ja mietin, miksi

tyydyn itse aina mustaan

Ohikiitäviä...

... ovat hetket onnen ja kevään.

Tässä kävi taas niin,

että aika rientää kiitää lentää

ja minä en pysy mukana.

Luonto ja puutarha alkavat kukoistaa,

linnut ruokkivat poikasiaan,

leppäkertut lentelevät,

mettiäiset ovat työn touhussa

ja lapsikin on järkyttävän pitkäksi hurahtanut.

Käveli keväisen kylmään meriveteen kaverin kanssa kikatellen,

ei kaivannut enää äitiä kädestä pitämään.

Sain aamulla tekstiviestin.

Vastasyntynyt perhe oli päässyt kotiin,

tytär söi äitinsä rinnoilla

ja tuore isä kirjoitti:

"Ei voisi olla onnellisempi olo."

Ei pidäkään olla.

Ei missään muualla juuri nyt.

Odotus palkitaan

Kärsimättömänä "mikä siellä maksaa?"- ihmisenä

puutarhanhoito ja ratsastus

ovat olleet minulle tärkeitä odottamisen ja nöyrtymisen

kursseja.

Siemen tai sipuli tai nuppu ei hurahda hetkessä

täyteen mittaansa.

Ei vaikka kuinka haluaisin.

Kasvu vie oman aikansa.

Alakuvan kirjopikarililjan sipulin laitoin maahan

syksyllä 2009

ja kukat näen vasta nyt.

Viime vuonna kyyhötin naama karikkeessa

kukkia odotellen - turhaan.

N y t ne alkavat kukkia,

ja ihan ilman kärsimätöntä hönkäilyänikin.

Tulppaanit tulivat ajallaan,

mutta voih, miten kauan ne seistä nököttivät nuppuina.

N y t alkaa avautumista näkyä.

Ratsastus se vasta onkin taitolaji

kärsimättömälle.

Koska siinä ei toimi yksin,

koska syy virheisiin istuu useimmiten satulassa,

koska hevosellakin on oma mieli

ja koska herkkyys ja luottamus

ovat yhteistyön perusta,

mutteivät mikään itsestäänselvyys.

Joskus, hetkittäin, olen hevosen selässä oivaltanut:

Näin sen pitää mennä.

Ja niitä hetkiä kannattaa odottaa.

Vaikka kirjopikarililjojen kuvioita ihmetellen.

Vierailuja ja lähtöjä

Long time, not seen.

Punarinta rouvineen on pyörähdellyt

pihallamme parina vuonna

loppukevään/alkukesän
aikoihin.

Ne ovat tomeria lintusia ja

sisäinen anglofiilini tuntee melkein

koti-ikävää

punarinnan nähdessään.

Kotiloita näkyy pihalla kesäisin riittämiin,

mutta tämä yksilö sai kunnian olla

kevään 2011 ensimmäinen bongaus.

Hortensiassa ei ollut enää/vielä mitään naposteltavaa,

kaveri oli aikaisin liikenteessä.

Ja sitten Tyttären löytö: edesmennyt hiiri.

Liekö vanhuuteen kuollut vanha hiirivaari,

vai syntymässä säikähtänyt nuorempi lapsenlapsi.

Asiallisen hautapaikan se kuitenkin sai.

Lähellä uinuu ikiunta myös

viime keväänä kukkapenkistä jään ja mullan alta

löytynyt siilivainaa.

***

Hiirivaari on kuollut,

tuli aika lähteä.

Se on nyt jotakin uutta,

ehkä sirunen tähteä.

Jäi metsään vaarin polku,

se tuskin ruohottuu.

Sitä ensin suru kulkee

ja sitten jo moni muu.

-Tuula Korolainen; Kuono kohti tähteä-

Kasvua

Kielopelto kasvaa ja kukoistaa. Nuppuja näkyvissä.

Ihan ilman minun väliintuloani se tekee,

mitä sen kuuluu tehdä.

Kukkapenkistä akileijojen vierestä tunkee

jotain hennon lilaa.

Lienee samaa sukua,

akileijoja siis.

Tämä lämpö on ollut

suorastaan ylenpalttista,

Kaipaisin jo sadetta

antamaan kasvulle voimaa.

Miksipä niin

Miksi joidenkin pihassa

kukkii VALTAVIA

tulppaaniPELTOJA?

Miksi joidenkin pihassa

kasvaa lumikelloja

hervottomina mättäinä?

Miksi eräiden ihmisten

takapiha on siisti ja romppeesta vapaa?

Miksi eräiden ihmisten

nurmikko

on jo nyt vihreä ja terhakka?

Miksi heidän työpöydälleen/autoonsa/yöpöydälleen

ei kerry arveluttavia läjiä sitäsuntätä?

Miksi jotkut ihmiset juovat simaa

ja syövät suklaata

ja kuitenkin laihtuvat silmissä?

Miksi jotkut ihmiset

menevät ja tekevät,

eivätkä vatvo ja mumise ja arkaile.

Mutta on minun takapihallani,
metsän reunassa,
sentään ihana kielopelto.

Jalanjäljillä

Pääsiäinen saapui kera migreenin.

Kun se ei jyskytä pahimmillaan,

pystyn elämään ja olemaan

melkein normaalisti.

Oikeastaan silloin on helpointa

kääntyä sisäänpäin

ja miettiä jalanjälkiään.

Omia ja muiden.

Tuo kiviaita

on lapsuudenkotini naapurissa olevan

hautuumaan aita.

Lapsena kiipeilin sen yli,

nuorena juoksin oikopolulle

kavereiden luo.

Aidan sisäpuolelle on haudattu monta tuttua

ja useampi rakas.

Lapsena säälin hautojen kuivuvia kukkia

ja kastelin niitä,

vaikken maan alla uinuvaa tuntenutkaan.

Niin teen nytkin,

harrastus on kestänyt yli kolmekymmentä vuotta.

Tästä kaivosta olen nostanut vettä

ensin pienillä voimilla

ja sitten vähän suuremmilla.

Siitä on nostanut vettä myös

Äitini, Äidinäitini ja Äidinäidinäitini.

Ja oma Tyttäreni.

Tämä jää on jäätä järvestä,

jossa opin uimaan

ja johon Äidinisäni hukkui.

Palaset laiturille noukki Tytär.

Tämä leppä on viihtynyt rannassa laiturin vieressä

ikiajat.

Lapsena olin varma,

että punkit asuvat siinä ja tipahtelevat sieltä

korvani taakse,

kun köllin auringossa tai liottelen varpaita vedessä.

Vieläkin se on minulle Punkkileppä.

Se ei näytä muistelevan menneitä

vaan keskittyy uusien leppien luomiseen.

Tulevaisuus ei ole takanapäin.

Valoa kohti

Aina tätä ihmettelee, joka kevät.

Sieltä ne vaan puskevat valoa kohti,

vahvana ja rohkeana.

Lunta oli vielä viikko sitten vaikka kuinka.

Sitten lumi haihtui, palasi Pohjoisnavalle.

Ja heti kurkistivat ensimmäiset liljat, narsissit

ja mitä kaikkea syksyllä maahan upotinkaan.

Ja yksinäinen lumikello.

Mihin sen kaverit jäivät?

Jotain uutta

Joka kevät laitan siemeniä multaan.

Joskus liian aikaisin,

joskus liian myöhään.

Yritän haistella kevättä ja muistella

miten nopeasti mikin siemen itää.

Viime kesänä mustasilmäsusanna alkoi kukkia syyskuussa.

Kevään haisteluni taisi kärsiä harha-aistimuksista.

Aika hentoisia ovat nämä pienet vielä.

Saavat kasvaa rauhassa,

en aio häiritä.

Osa siemenistä on vielä pussissa.

Osa pusseista on nimettömiä,

joten yllätyksiä on tulossa.

Työ vie voimia.

Periaatteessa työtunteja on olevinaan vähän,

mutta kummasti päivät saavat pituutta,

kun niitä jatkaa sohvalla lahnana maaten

tai ikkunasta mitään näkemättä tuijottaen.

Työtä pohtien.

Keräten voimia omaa lasta varten,

omia tiskejä varten,

omia pyykkejä varten.

Itseään varten-

Jäähyväisiä

Nimittäin lumelle.

Nyt minunkin pihallani näkyy muutakin vihreää

kuin nuo ikiviheriät tuijat!

Kurjenpolven lehdet ovat paljastuneet

aidan vierestä.

Ohoi, maata näkyvissä!

Jänö on käynyt nakertamassa lintulaudan eineksiä.

Päivällä pähkinöissä vierailee orava,

joka on jo selvästi luopumassa harmaasta

talvipalttoostaan.

Räystäiltä tipahtelevat pisarat poraavat koloja lumeen. Mutta eivät ne siinä loputtomiin ole. Tulee uusia pisaroita, uusia koloja. Uudet kohdat saavat osuman. Siitäkin selvitään. Lähes entiselleen.

Ne, jotka tuntevat Joosefin

Jossain päin maata

pionit puskevat punaisia päitään

kohti aurinkoa.

Tämä harmaasävyinen ladon seinusta

ei ihan huomenna

ole taustana luonnonkukille.

Mutta siellä ne ovat.

Kevät on uskon asia.

Huomaan, miten vähän energiaa

minulla on seurusteluun

niiden kanssa,

jotka eivät tunne Joosefia.

Kelle tämä vertaus on vieras,

kerrottakoon,

että Joosefia tuntemattomat

eivät ole lähimainkaan sukulaissieluja.

Heidän kanssaan toimiessa

on koko ajan väärinkäsitetty ja väärinkäsittävä olo.

Heidän kanssaan vaivautuu, hämmentyy ja hengästyy.

Katse pysähtyy ja jää tuijottamaan pistettä lattiassa.

Huumorintaju ei ole samasta alkulähteestä.

Heillä tuskin on sen helpompaa

minun kanssani.

Mutta hyvin kasvatettuna,

sosiaalisesti taitavana tyttönä

tulen kaikkien kanssa toimeen.

Olen joustava ja myönteinen.

Ja sitten illalla särkee

päätä ja vatsaa.

Eipä paljoa naurata

Idästä kuuluu kummia ja kurjia.

Meinasin kirjoittaa tyttären kaverisynttäreistä,

mutta ei nyt tunnu siltä.

Luonto oli eri mieltä

ja sitä on toteltava,

vaikkei tsunami juuri minun ylitseni pyyhkäissytkään.

Mutta monen se vei mukanaan.

Ydinvoimaloiden räjähdyksistä puhumattakaan.

Ikäänkuin juuri Japani ei olisi

historian saatossa

omaa osaansa

tappavasta säteilystä saanut.

Primavera

On kevät.

On on on.

Joka muuta väittää,

sitä jääpuikolla silmään.

Räystäät laulavat

ja linnut tippuvat.

Kotitiessä näkyy jo asfalttia.

Iltapäivällä on kaamea hiki.

Toppahaalarit kastuvat märiksi lumirymyämisen yhteydessä.

Hevosten talvikarvan poistoviikot ovat alkaneet.

Kaikki sormenjäljet ja pölykasaumat

näkyvät huonosilmäisellekin.

Alan olla levoton ja menovarvasta kolottaa.

Kevät.

Vaikka huomenna tulisi puoli metriä lunta,

tästä ajatuksesta en enää luovu.

Se-jonka-nimeä-ei-mainita

Eli l u m i.

Loma jatkuu lumisissa tunnelmissa.

Ja hyvä että loma jatkuu.

Lumisuuden jatkuvuudesta en ole enää ihan varma.

Että onko se niin hyvä asia?

Yritän kuitenkin ajatella

positiivisia ajatuksia.

Lumesta

ja monesta muustakin asiasta.

Koska jos nyt ei olisi lunta ja pakkasta,

olisi räntää ja sohjoa ja kuivuvia kurahaalareita ja märkiä villasukkia

ja kerrassaan omituisen lämmintä

helmikuiseksi sääksi.

Ja sitten me valittaisimme siitä

ja haikailisimme

kunnon talvea.

Valoista ja sanoista

Eilen paistoi aurinkoinen

ensi kertaa ikuisuuteen.

Ihastelua ja kevään tulon ennustelua.

Paitsi minulla.
Herpes alahuulessa aloitti heti tykytyksen
ja ilta meni migreeniä tyynnytellessä.



Reagoin kaikkeen muutokseen - hyväänkin - kropallani.
Tuttua jo lapsuudesta. Aina maha kipeänä.
Aikuisena oireita siellä täällä tuolla.
Sanomatta jääneet sanat eivät hiljene,
vaikka niitä ei kukaan koskaan sanoisi.
Kyllä ne löytävät tien
ulos.



Ei minun näin pitänyt kirjoittaa.
Mutta näemmä kirjoitin.

Piti kirjoittaa kainosta toiveesta:
vielä vähän sinistä hämärää,
ei ihan vielä räikeää aurinkoa.

Muttereista

Työhön paluu oli aika rankkaa. Piti säätää montaa pääkopan

mutteria ihan uusiin asentoihin.

Osa vääntyi itsekseen, kun sukelsin itselleni uusiin juttuihin.

Auts.

Silti tunsin itseni niin tervetulleeksi,

jopa kaivatuksi,

että hyvä oli kun palasin.

Tämän viikonlopun teen ruokaa, syön nauttien

ja hevostelen.

Saappaat ovat kiillotusta vaille valmiit.

Luulisin, että kun työnnän kasvoni

pörheään harjaan tai tutkailen lumisia polkuja nelijalkaisen kaverin kanssa,

mutteritkin asettuvat pehmeästi oikeisiin koloihin.

Kipu ei aina ole pahasta.

Joskus se kasvattaa.