Minun täytyy sanoa - useampiakin blogeja katseltuani - ettei halloween iske juhlahermooni millään tavalla. Minua etovat muoviset pääkallot ja veriset silmämunat, pirunsarvet ja zombie-naamarit. Huumorintajutonta, ehkä. Oranssit kurpitsat ovat kauniita, ihan ilman irvinaamaa.
Vai onko halloweenin haudoista nousseet hahmot vain yksi osa ihmisen ikuista yritystä nauraa kuolemalle päin naamaa.
Minusta siihen ei ole.
Silti juuri tämä kuiden vaihde on minulle todella merkityksellinen. On ollut aina. Olen syntynyt lokakuun lopussa ja rakas, viime keväänä pois lähtenyt mummoni syntyi 51 vuotta aiemmin marraskuun alussa. Monet yhteiset syntymäpäivät on juhlittu ja siinä samalla vietetty myös Pyhäinpäivää eli Vainajien Muistopäivää.
(Niitä kun tässä kerran suuressa, nyt pienenevässä suvussamme riittää.)
Ehkä siksikin irvokas halloween ei kiinnosta minua.
Tytär on kuumeinen. Hohkaa kuin kekäle. Päässä märkä pyyhe. Mukissa piimää ja pilli. Edes kylmä maitokaakao ei maistu ja silloin Tyttären olon on totisesti oltava surkea.
Vanhemmalla hevosella on ripuli, joka ei tunnu rauhoittuvan millään konstilla.
Kissa jaksaa onneksi heilua normaaliin tahtiinsa ja "ilahduttaa" potilasta
nilkkahalauksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti