Kun olin nuori, minusta tuntui, että sisälläni oli kuohuva virta.
Valtava määrä voimaa ja energiaa tulvimassa ulos, mutta ei hyvää uomaa, jonne ne suunnata.
Tulikin sitten valittua muutama ei-niin-hyvä uoma.
Kai se on sitä kantapään kautta oppimista ja nuoruuden pakollista hölmöilyä.
Valintoja on tehtävä ja niiden seurausten kanssa on elettävä.
Mutta muistan sen tunteen. Pakahduttava, silti niin kevyt.
Tuo tunne oli kauan poissa. Tai ehkä se vain hautautui kaiken arkisen tauhkan alle, ehkä en osannut kutsua ja kuulla sitä. Ehkei minulla ollut voimia tuntea sitä.
Se on alkanut kurkistella taas. Olen alkanut tuntea sitä taas.
Voisiko tämä sapattivapaani olla syynä; työahdistus ei kurista, on aikaa ja tilaa muullekin.
On ollut aikaa istua keittiön ikkunan ääressä ulos tuijotellen tai hevosen selässä metsän keskellä ja olla vain.
On ollut vapautta, suhteellista, mutta vapautta silti.
Tuntuu hyvältä tuntea taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti