Pieces of me

Useimmiten myönteisenä,

vaikkakin aina surumielisenä.

Useimmiten luottavaisena,

vaikkakin monesti pettyneenä.

Pohjimmiltaan ujona,

toisinaan pois kääntyvänä..

Pohjimmiltaan kuuntelevana,

toisinaan ymmärtämättömänä.

Aina liian herkkänä,

sanat ja näkymät itseensä kätkevänä.

Aina liian tosissaan,

aina liian tosissaan.

Harrastamisesta

Eilen, kun olin katsomassa lapsen harrastamista,

iski omatuntooni piikki

pienen, tuntemattoman tytön muodossa.

Hän alkoi spontaanisti kertoa minulle,

miten häntä väsyttää

harrastaminen.

Kun isot veljet ovat aina treeneissä

ja hänenkin täytyy

harrastaa vähintään neljästi viikossa.

Tanssi, kuoro, ratsastus, jalkapallo.

Tyttö puhui totisena,

kuuntelin vähintään yhtä totisena.

Omakin lapsi harrastaa

neljää asiaa viikossa.

Minä niitä harrasteita hänelle

olen esitellyt.

Osa sai tyrmäyksen heti,

osa kiinnosti kovasti

ja osa on jo heivattu pois.

Mutta omani ei valita väsymystä.

Leikkiaikaa kuulema on tarpeeksi.

Ja on kuulema kivaa.

Vannotin häntä sanomaan

H E T I,

jos alkaa tuntua kovin tukalalta.

Nostin omat tuntosarveni pystyyn.

Tuntuu,

ettei omatuntoni

ole aivan puhdas.

Seinän takaa

Minulla on naapuri,

jolle on vaikea olla ystävällinen.

Tai sanotaanko,

ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.

Sitkeästi silti yritän

ja olen vannottanut tyttärenkin

tervehtimään kauniisti.

Selitin,

ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita

tylyyttä juuri sinua kohtaan,

eikä oikeuta sinua

käyttäytymään samoin,

melkeinpä päinvastoin.

Toisaalta toivoisin,

että naapuri kertoisi suoraan,

jos häntä olemme loukanneet.

Itse en ole vielä

uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Luulisi,

että näin lajitovereiden kesken,

lähekkäin asuttaessa,

asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,

jos aistin

vihamielisyyttä

ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet

sitä kohdata.

Pelkuri taidan olla.

Ja silti uskon,

että ihminen ei ole paha,

jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

Roolileikkiä

On vaikea kirjoittaa sellaisesta,

mistä ei ole helppoa kirjoittaa.

Silti juuri siitä pitääkin

kirjoittaa.

Ihminen pukeutuu elämänsä aikana moniin rooleihin.

Yksi vetää naamion heti herätessään;

en kadehdi heitä.

Yksi vaihtaa roolin työpaikallaan,

yksi vanhempiensa luona.

Luulen kuuluvani tähän joukkoon.

Jollekulle kaikki kodin ulkopuolinen

on roolia,

vain yksin kotinsa sohvannurkassa

hän voi olla se mitä on,

mutta mitä kukaan ei saa nähdä.

Minä olen aika väsynyt rooleihin.

Omana itsenäänkin oleminen on joskus

riittävän hankalaa

ja liiallinen roolitus

elämän eri tilanteita varten tuntuu kammottavalta.

Silti äitini luona olen se reipas ja räiskyvä,

Tiina Topakka..

Ettei äiti vain huolehtisi turhaan.

Töissä olen Aino Aina-Avulias

ja Leena Leelianlepotuoli.

Koska työkavereilla on rankkaa

ja minä voin heidän kuormaansa keventää.

Koska minä olen sellainen.

Vai olenko?

Olen ja en ole.

Pohjimmiltani en tiedä.

Oikeutanko olemiseni olemalla muille "hyödyksi".

Toisaalta haluan auttaa aina, jos voin,

mutta teenkö sen siksi,

että minusta on mukavaa olla sellainen ihminen.

Ja onko sillä lopulta väliä?

Luultavasti pääni on tällä hetkellä pienessä sievässä

käymistilassa

ja etsin itselleni uutta olemisen tapaa.

Ärtymiset ja ajattelut siis jatkukoot.

Ärtymystä

Minua on viime aikoina ärsyttänyt

muutama asia.

Miksi ihminen syö puiston penkin päässä lohta ja perunasalaattia,

mutta jättää roskat ja loput ateriastaan penkille/maahan,

vaikka sen samaisen penkin toisessa päässä

olisi roskapönttö?

Miksi tupakoitsijat ryhmittyvät kauppojen, pankkien,

kirjastojen, kahviloiden, postien  yms. oven eteen

savuttamaan,

jolloin savuton ulostulija

saa ylleen kauhean tupruavan savupilven?

Miksi puhutaan

onnellisista kanoista ja rypsiporsaista ja virikesikaloista,

miksi ei kerrota suoraan,

ettei

tehokkaita tuotantoeläimiä kertakaikkiaan ole mahdollista

kasvattaa eläimelle luontaisissa olosuhteissa?

Ja miksi näin,

kun kerran ihminen on kuulema

kuussakin käynyt?

Itsekkäänä

Näin hieman yli nelikymppisenä

sitä jo katsoo taaksepäin

ihan eri tavalla,

kuin vaikkapa kolmekymmentä täytettyään.

Parikymppisenä ajattelin,

että olisinpa jo 40;

elämä olisi silloin niin paljon helpompaa.

En ollut ihan väärässä.

Jokin on muuttunut asenteessani.

Tai ehkä helpompaa on väärä sana tässä kohtaa.

Mutta nyt osaan antaa itselleni

enemmän a r m o a.

Minun ei tarvitse, jos en halua.

Ja tämä ei merkitse sitä,

etten veisi roskia, tiskaisi, maksaisi veroja, noudattaisi lakia.

Minun ei tarvitse miellyttää.

Minun ei tarvitse venyä,

jos tunnen, ettei tilanne sitä oikeasti vaadi, 

vaan että venyessäni

toteuttaisin vain jonkin toisen haaveita,

täyttäisin jonkin toisen tarpeita.

Tavalla, jolla teen lopulta pahaa itselleni.

Väsyn ja litistyn.

Olenko itsekäs paskiainen,

jos elän tämän uuden ymmärrykseni mukaan.

Ehkä,

mutta minun on kokeiltava

tätäkin tapaa.

(Kuvissa pihapiirin vieraita.)

Elävien kirjoissa

Puoli vuotta ja ylikin.

Joskus tulee keskeytetyksi tavalla,

jota jollain tavalla jo ennakoi,

mutta joka silti yllätti.

Pysäytti lempeästi suoraan kivimuuriin.

Elämä kuitenkin jatkuu.
Sillä on vain yksi suunta; eteenpäin.
Sillä vaikka minä pysähdyn,
elämä ympärilläni ei.

Sitä ei voi padota, enkä haluaisikaan.

Hyväksyminen ja sopeutuminen.
Siinäpä opettelemista
loppuelämäksi.