Omia mokia

 

 

 

Taas lienee aika kääntyä kohti blogini hiljaisuutta.

 

Miten paljon asioita voikana mahtua yhteen syksyyn ja yhteen talveen.

Osaan pystyin vaikuttamaan, mutten tehnyt sitä.

Osaan ei kysytty halukkuutta ja ne minä kestän.

Mutta etten estänyt silloin, kun aika oli.

Sitä pitää nieleskellä pitkään.

Syyllisyyttä.

Omaa mokaa.

 



 

 

Kevään tulosta puhutaan. Uskon vasta kun näen ensimmäisen auringossa kylpevän leskenlehden.

Lumen ja kylmyyden määrä maaliskuun päivinä ja öinä vie uskoa,

 joka on muutoinkin aika heikoissa kantimissa.

 



Tytär taiteilee sekä vapaalla kädellä, että viivottimen avulla.

Hän suunnittelee itselleen opiskeluasuntoa!

Kaikki on harkittua.

Äidistä jopa piinallisen tarkkaa ja ennakoitua.

 

Äiti teki itsekin lapsena ja nuorena tarkkoja

pohjapiirustuksia

tuleviin palatseihinsa.

Tytär tyytyy haaveissaankin kaksioon.

Äitikin voisi oppia kohtuullistamaan

halujaan, unelmiaan ja pakkomielteitään.

 

 



Seinän takaa

Minulla on naapuri,

jolle on vaikea olla ystävällinen.

Tai sanotaanko,

ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.

Sitkeästi silti yritän

ja olen vannottanut tyttärenkin

tervehtimään kauniisti.

Selitin,

ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita

tylyyttä juuri sinua kohtaan,

eikä oikeuta sinua

käyttäytymään samoin,

melkeinpä päinvastoin.

Toisaalta toivoisin,

että naapuri kertoisi suoraan,

jos häntä olemme loukanneet.

Itse en ole vielä

uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Luulisi,

että näin lajitovereiden kesken,

lähekkäin asuttaessa,

asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,

jos aistin

vihamielisyyttä

ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet

sitä kohdata.

Pelkuri taidan olla.

Ja silti uskon,

että ihminen ei ole paha,

jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

Ennen sadetta

- vahdin uimaria laiturilla, auringossa räytyen

- tarkkailin varjossa uikun hautomispuuhia ja toivoin

sen saavan olla rauhassa melkoisen näkyvässä pesäpaikassaan

- totesin oravien marjasadon olevan tänä vuonna runsaan, ellei

jopa erinomaisen

- ihailin mäntyjä rantatöyräällä

- aloitin vaikean pitsineulekuvion (sattuneesta syystä ei kuvaa)

- ripustin pikkupyykkiä aurinkoon kuivumaan ja mietin, miksi

tyydyn itse aina mustaan

Kasvua

Kielopelto kasvaa ja kukoistaa. Nuppuja näkyvissä.

Ihan ilman minun väliintuloani se tekee,

mitä sen kuuluu tehdä.

Kukkapenkistä akileijojen vierestä tunkee

jotain hennon lilaa.

Lienee samaa sukua,

akileijoja siis.

Tämä lämpö on ollut

suorastaan ylenpalttista,

Kaipaisin jo sadetta

antamaan kasvulle voimaa.

Jotain uutta

Joka kevät laitan siemeniä multaan.

Joskus liian aikaisin,

joskus liian myöhään.

Yritän haistella kevättä ja muistella

miten nopeasti mikin siemen itää.

Viime kesänä mustasilmäsusanna alkoi kukkia syyskuussa.

Kevään haisteluni taisi kärsiä harha-aistimuksista.

Aika hentoisia ovat nämä pienet vielä.

Saavat kasvaa rauhassa,

en aio häiritä.

Osa siemenistä on vielä pussissa.

Osa pusseista on nimettömiä,

joten yllätyksiä on tulossa.

Työ vie voimia.

Periaatteessa työtunteja on olevinaan vähän,

mutta kummasti päivät saavat pituutta,

kun niitä jatkaa sohvalla lahnana maaten

tai ikkunasta mitään näkemättä tuijottaen.

Työtä pohtien.

Keräten voimia omaa lasta varten,

omia tiskejä varten,

omia pyykkejä varten.

Itseään varten-

Tänään

Tänään sain lehden välissä

Suomen Ratsastajainliiton jäsenkortin.

Katsoin sitä äimänkäkenä.

Johan se tuli.

Miksi ne niitä kaksin kappalein lähettävät?

Onko järkeä?

Kaivoin esille lompakostani sen juuri tulleen

ja kas; se olikin vuoden 2010 jäsenkortti.

Ja nyt näkyy olevan vuosi 2011.

Minulta on kadonnut yksi vuosi.

Iäksi mennyt.

Se-jonka-nimeä-ei-mainita

Eli l u m i.

Loma jatkuu lumisissa tunnelmissa.

Ja hyvä että loma jatkuu.

Lumisuuden jatkuvuudesta en ole enää ihan varma.

Että onko se niin hyvä asia?

Yritän kuitenkin ajatella

positiivisia ajatuksia.

Lumesta

ja monesta muustakin asiasta.

Koska jos nyt ei olisi lunta ja pakkasta,

olisi räntää ja sohjoa ja kuivuvia kurahaalareita ja märkiä villasukkia

ja kerrassaan omituisen lämmintä

helmikuiseksi sääksi.

Ja sitten me valittaisimme siitä

ja haikailisimme

kunnon talvea.

Hiljaisuutta, pyydän

Teen työtäni armottomassa metelissä.

Välillä, jos kaikki tähdet hymyilevät samaan aikaan,

suhteellisesta hiljaisuudesta saa nauttia

noin 45 minuuttia.

Asiaa tuntemattomat sanovat, että eikö niitä saa hiljaiseksi.

Sopii koettaa.

Mutta sen jälkeen ja sitä ennen

ääneen kovuus ja korkeus

ahdistaa.

Huomaan,

että oma ärsytyskynnykseni on

tauon jälkeen matalalla.

Tuntuu, että voiko tämä olla edes totta.

Sydän hakkaa.

Tauottomat sanovat, etteivät edes huomaa.

Kuuloaisti turtuu meteliin.

Voisikohan kuuloaisti turtua hiljaisuuteen?

Metelillä on paitsi ärsyttävä puolensa,

myös väsyttävä vaikutus.

Sitä nyt ehkä eniten poden.

Eilen illalla kissan nau'unta kuulosti siltä

kuin suihkukone nousisi pään yli ilmaan.

Jos en saa istua töistä tultua sohvalla

ihan hiljaa etäisyyteen tuijottaen,

olen kireä kuin

tyttäreni itse virittämä

kanteleen kieli.

Ja se on todella epävireinen se.

Sekasortoa

Lunta sataa suoraan, ylhäältä alas, hitaasti.

Kuin hidastetussa filmissä.

Odotan, milloin joku painaa pausea.

Tyttären pieni tiiriäiskaveri tuli hakemaan leikkikaveria.

Katsoi ympärilleen ja sanoi,

ettei ole koskaan nähnyt sotkuisempaa eteistä.

En tiedä, olenko minäkään.

Kolmen ihmisen pipot, hatut, huivit, hanskat, sukat sun muut

villaiset vermeet täyttävät tilan.

Ja sitten vielä kenkiä joka lähtöön ja lajiin

sekä kolmet luistimet.

En vaan kykene järjestykseen,

kadehdin niitä, jotka kykenevät.

Minulla on taipumus sekasortoon.

Kissa repi lintujen siemenpussin hajalle.

Auringonkukansiemeniä

on nyt siellä sun täällä.

Kissa on puolestaan kadonnut.

Epäilen sen palailevan piilostaan

iltaruokaan mennessä.

Takaisin arkeen (ihanaa!)

Nopea arkeen palauttaja on vaikkapa perintö- ja veroasioiden hoitaminen

pankissa, isännöitsijällä, kirkkoherranvirastossa, verotoimistossa ja taas pankissa.

Olen virallisesti elossa, koskapa minulla on nyt hallussani paperi,

jossa lukee, että minä elän.

Tai ainakin nimeäni ja sos.tunnustani käyttävä henkilö elää.

Kissa rakastaa vai pitäisikö sanoa jumaloi
hahtuvien lammasmaista tuoksua.
Hahtuvasta neulominen on mahdotonta,
ellei kissaa ole teljetty lukkojen taa.
Onneksi on tuoksutontakin lankaa.


Perjantain Hesarista luin toimittajasta, joka oli pitänyt viikon
mediapaaston.

Kaipaisin sellaista itsekin.
Olen liian kiinnostunut
kaikesta olevinaan tärkeästä
ja ajankohtaisesta.
Totuin jo lapsena siihen,
että k a i k k i uutiset kuunneltiin ja/tai katsottiin.
Sääkin sataan kertaan.
Vähempikin tieto maailmasta riittäisi.


Mutta ihanaa, että on arki.
Juhlina en ole parhaimmillani,
arkena minulla on siihen edes mahdollisuus.

Herkuttelija

Minä olen yksinkertaisen ruoan ystävä. Kun siihen lisätään

määritelmät

kotimaisuus, tuoreus ja eettisyys,

olen tyytyväinen.

Mies on hieman kokeilevampi ruokailija.

Tytär on synnynnäinen gourmet-ihminen ja herkuttelija.
Kun muut kaksi-kolmevuotiaat kiljuivat

mahallaan karkkihyllyjen edessä,

meidän uhmailijamme karjui vihannesosastolla:

"Äitti otta paltaa, minä haluun paltaa!"

Tarina on prikulleen tosi.

Hän jaksaa katsoa kokkiohjelmia, joita TV:ssä onkin

pelottavan paljon.

Minua ne yleensä hermostuttavat

räävittömyydellään.

Mietin aina, k u k a nuo kaikki raaka-aineet ja valmiit ruoat syö

ja paljonko menee haaskuuseen.

Olen ruoan suhteen huumorintajuton.

Tyttären olisi aina saatava tietää heti aamusta,

mitä illalla on ruokana.

Hän ei ole luopunut toivosta

saada muokattua minusta suunnitelmallisen äidin, joka maanantaina tietää,

mitä torstai-iltana aterioidaan.

Viikonloppuna lapsi askaroi meille alkupaloja.

Salami oli Italiasta, juusto Espanjasta, kirsikkatomaatit mistä lie

Hollannin alusmaasta. Voi kauhea.

Kurkku ja patonki sentään Suomesta.

Sitten hän isänsä avustuksella keitteli tanskalaisia

sinisimpukoita varsin

omaperäisessä liemessä.

Kaikki oli hyvää, en voi väittää vastaan.

Nälkä on paras mauste ja

tässä tapauksessa myös pienen kokin

valtava into tehdä perheelle herkkuja

antoi ruoalle herkullisen säväyksen.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Otsikko on kirjaimellisesti totta.
Puolimetriset hanget korkeat nietokset.

Kehtuuttaa vieläkin, mutta olen sentään neulonut sukan valmiiksi

ja toista aloittanut.

Pyyhkinyt pölyjä.
Vienyt postiin synttärikortin kummitytölle.

Lohdutellut lasta. Rapsutellut kissaa.

Olkipukit etsivät vielä paikkaansa,

mutta eiköhän se meille kaikille

tästä maailmasta löydy.

Kaikenlaista saa tehtyä, tarpeellistakin,

vaikka vähän välillä kehtuuttaisikin.

Kehtuuttaa

Kun edesmennyt mummoni ei ollut ihan virkeimmillään ja valmiina

valloittamaan maailmaa,

hän totesi, että häntä kehtuutti.

Ulkosavolaisille tiedoksi, että silloin häntä

ei hotsittanut, evvk, ei napannut, onks pakko jos ei haluu- mietitytti

jne.

Voisin sanoa ihan samaa.

Minua kehtuuttaa oikein voimalla.

Joulua en jaksa edes ajatella.

Olen huomannut, että se tulee ja myös menee

ilman ylenmääräistä höösäystä.

Joulukortit lähetän, mutta nekin valokuvista valmisti ihan joku muu.

Tänä jouluna eivät sormeni taivu liiman, kartongin, huovan, silkkipaperin

tai kiillekynien ympärille.

Tytär on vähän ihmeissään. Äiti on erilainen kuin aiempina talvina.

Mies kyselee, milloin joulusiivous alkaa. Vastasin, että ihan milloin sinulle sopii.

Voisiko joululoma olla loma joulusta?

L u m i

Nyt sitä tosiaan on: lunta.

Tipujen siemenlato sai vuorokaudessa ihan kohtalaisen
lumikerroksen katolleen.
Kun kahlasin ottamaan kuvaa ja lisäämään tipuapetta,
lunta oli puoleen reiteen.
Oikeastaan aika ihanaa.
Ihan kuin ammoin lapsena.


Lapsena lunta rakasti.
Pulkkailu, hiihtäminen, luistelu, lumilinnat, lumikodit, lumitallit ja lumisairaalat.
Oli leikin teema mikä vaan, lumessa ja lumesta se onnistui.
Lumi itsessään oli leikki.



Kunnes minusta tuli rokkariteini ja lumi oli este tai ainakin hidaste.
Sitten tulivat lumettomat, lämpimät talvet ja piti kulkea takki auki.
Konkreettisesti ja henkisesti.


Lopulta ympyrä tuli täyteen tyttären saavutettua
taaperoiän ja minun kasvettua riittävän vanhaksi
ilahtuakseni lumesta uudelleen.


Parina viime talvena olen oikeasti nauttinut
lumesta lapsen ilon myötä.
Kunhan se ymmärtää kadota sopuisasti
kevään tulon myötä.

Kiehtovaa

Tavallinen arki on kiehtovaa, joskus suorastaan maagista.
Tänään minua kiehtoi se usein toistuva merkillisyys,
että vaikka bussit kulkevat kotimme lähistön "iso tietä" pitkin

arkisin päiväsaikaan noin 10 minuutin välein,
minun ilmestyttyäni pysäkille
vuoroväli venyy

vähintään vartiksi.

Tänään se oli 21 minuuttia, vaikka

en minä niuhota ja minuutteja laske.

Asia vaan kiehtoo minua.

Suuremmalti minua ei kiehdo, miksi se viereinen jono etenee aina nopeammin kassaa kohti.

Minua kiehtoo se, miksi oma jononi ei liikahda mihinkään suuntaan.

Kiehtovaa ei ole se, että unohdan ainakin puolet

päänsisäisestä kauppalistastani.

Kiehtovaa on se, että edelleenkin vakaasti uskon

muistavani hankkia kaiken tarvittavan.

Kiehtovaa on mennä apteekkiin ja todeta, että kun sama voide/salva/rasva

jota itse käytät ja edullisesti ostat,

laitetaan purkkiin/tuubiin/pulloon, jossa lukee

hevoselle/nautaeläimelle/lampaalle,
litrahinta onkin pompannut taivaisiin.

Kiehtovaa oli katsella aamulla tytärtä,

joka oli lähdössä luokan kanssa teatteriin.

Ipana, joka on pienestä asti halunnut kulkea eri teattereiden

lastennäytelmissä, nukketeattereissa, musikaaleissa

sun muissa,

ilmoitti tiukasti, ettei missään nimessä tahdo lähteä mihinkään

tyhmään teatteriin.

Kiehtovaa, ah niin kiehtovaa.

Takan äärellä

Viime aikoina olemme viettäneet yllättävän paljon aikaa

tätä katsellen ja sen suomasta lämmöstä nauttien.

Kun kävimme katsomassa tätä asuntoa ostoaikeissa, minä intoilin pihasta

ja heti sen jälkeen alkavasta oikeasta metsästä.

Tytär intoili portaista ja mies takasta.

Puhui sähkön säästöstä ja oikeasta lämmöstä,

tytär lisäsi siihen makkaran paiston hiilloksella.

Viime talvena huomasin takan ihanuuden.

Mieluummin sen kylkeen painautuu, kuin sähköpatterin.

Nimittäin jos voi valita.

Tämän alkutalven koleus on ollut sen verran hyytävää,

että takka on tuntunut taivaalliselta.

(Vaikka puhutaankin helvetin liekeistä.)

Säästöä en osaa ajatella, vaikka koivuhalkoja meillä onkin omasta takaa.

Minusta ei ole talousihmiseksi.

Tyttäreni eksentrinen käsitys joulukoristelusta.

Huh, nyt ei siitäkään siis tarvitse stressata!

Nalletonttu ja hevonen lepakkoina kattolampussa.

Oikein hyvä.

Kissa pitää - totta kai - takasta.
Mutta ehkä vielä enemmän halkojen tuoksusta.

Lapsuudestani muistan uunin pankolla makailevat katit.
Kun kiipesin niiden viereen, kuumuus oli minulle aivan polttavaa,
mutta kissat nauttivat.


Joulukuun 1. päivä meni migreeniä pois pelotellessa.
Lääkettä huiviin ja piiitkät päiväunet -
sillä selvittiin tänään pahimman yli.

Sininen hetki

Vastustin henkeen ja vereen sinisiä talvivaloja.

Mies ei pystynyt sanomaan "ei" tyttärelleen

ja niinpä kirsikkapuumme verhoiltiin

sinisellä.

Ennen lumen tuloa sininen pimeyden keskellä näytti kummitusmaiselta.

Kiukuttelin ja sanoin,

etten katso koko talvena ikkunasta ulos

jos valot ovat päällä.

Nyt olen ihan lievästi eri mieltä. Lumen ja sinisen liitto

onkin jotenkin satumainen.

Tytär rakenteli ystävänsä Lumin kanssa pihalle

prinsessan valtaistuinta.

Kuninkaallinen sävytys

ainakin toimi.