Seinän takaa

Minulla on naapuri,

jolle on vaikea olla ystävällinen.

Tai sanotaanko,

ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.

Sitkeästi silti yritän

ja olen vannottanut tyttärenkin

tervehtimään kauniisti.

Selitin,

ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita

tylyyttä juuri sinua kohtaan,

eikä oikeuta sinua

käyttäytymään samoin,

melkeinpä päinvastoin.

Toisaalta toivoisin,

että naapuri kertoisi suoraan,

jos häntä olemme loukanneet.

Itse en ole vielä

uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Luulisi,

että näin lajitovereiden kesken,

lähekkäin asuttaessa,

asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,

jos aistin

vihamielisyyttä

ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet

sitä kohdata.

Pelkuri taidan olla.

Ja silti uskon,

että ihminen ei ole paha,

jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

Roolileikkiä

On vaikea kirjoittaa sellaisesta,

mistä ei ole helppoa kirjoittaa.

Silti juuri siitä pitääkin

kirjoittaa.

Ihminen pukeutuu elämänsä aikana moniin rooleihin.

Yksi vetää naamion heti herätessään;

en kadehdi heitä.

Yksi vaihtaa roolin työpaikallaan,

yksi vanhempiensa luona.

Luulen kuuluvani tähän joukkoon.

Jollekulle kaikki kodin ulkopuolinen

on roolia,

vain yksin kotinsa sohvannurkassa

hän voi olla se mitä on,

mutta mitä kukaan ei saa nähdä.

Minä olen aika väsynyt rooleihin.

Omana itsenäänkin oleminen on joskus

riittävän hankalaa

ja liiallinen roolitus

elämän eri tilanteita varten tuntuu kammottavalta.

Silti äitini luona olen se reipas ja räiskyvä,

Tiina Topakka..

Ettei äiti vain huolehtisi turhaan.

Töissä olen Aino Aina-Avulias

ja Leena Leelianlepotuoli.

Koska työkavereilla on rankkaa

ja minä voin heidän kuormaansa keventää.

Koska minä olen sellainen.

Vai olenko?

Olen ja en ole.

Pohjimmiltani en tiedä.

Oikeutanko olemiseni olemalla muille "hyödyksi".

Toisaalta haluan auttaa aina, jos voin,

mutta teenkö sen siksi,

että minusta on mukavaa olla sellainen ihminen.

Ja onko sillä lopulta väliä?

Luultavasti pääni on tällä hetkellä pienessä sievässä

käymistilassa

ja etsin itselleni uutta olemisen tapaa.

Ärtymiset ja ajattelut siis jatkukoot.

Ohikiitäviä...

... ovat hetket onnen ja kevään.

Tässä kävi taas niin,

että aika rientää kiitää lentää

ja minä en pysy mukana.

Luonto ja puutarha alkavat kukoistaa,

linnut ruokkivat poikasiaan,

leppäkertut lentelevät,

mettiäiset ovat työn touhussa

ja lapsikin on järkyttävän pitkäksi hurahtanut.

Käveli keväisen kylmään meriveteen kaverin kanssa kikatellen,

ei kaivannut enää äitiä kädestä pitämään.

Sain aamulla tekstiviestin.

Vastasyntynyt perhe oli päässyt kotiin,

tytär söi äitinsä rinnoilla

ja tuore isä kirjoitti:

"Ei voisi olla onnellisempi olo."

Ei pidäkään olla.

Ei missään muualla juuri nyt.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Työpäivä on ollut täynnä

tyttöjen välistä ystävyyttä.

Mutta ei välttämättä

tyttöjen välistä ystävällisyyttä.

Krokotiilinkyyneleitä,

syyttelyä,

raivoa,

hysteriaa.

Alan pian uskoa,

että kohtu se siellä pienen tytön sisällä pyörii

ja aiheuttaa mielenmullistuksia

ja ennakoimatonta käytöstä.

Miksi poikien on niin helppo

leikkiä porukassa?

Erimielisyyksiä heillekin tulee,

mutta harva poika jää niihin vellomaan.

Otteet ovat suorasukaisia,

harvoin suositeltavia,

mutta tytöille tyypillinen

kaunainen kiehnääminen

ja

kolmannen sulkeva parinmuodostus

on pojilta poissa.

Tytöillä on paljon

pelaamista ja kieroilua

kaverisuhteissaan.

Reiluus puuttuu monelta,

suoruus on vierasta.

Siskous - mitä se on?

En haluaisi ajatella,

että tytöt aikuisenakin

pelaavat pelejä toisten naisten kanssa.

Tökkivät kipeimpiin kohtiin.

Jättävät tuetta.

Sulkevat ulos.

Katsovat nenänvartta pitkin.

Ne, jotka tuntevat Joosefin

Jossain päin maata

pionit puskevat punaisia päitään

kohti aurinkoa.

Tämä harmaasävyinen ladon seinusta

ei ihan huomenna

ole taustana luonnonkukille.

Mutta siellä ne ovat.

Kevät on uskon asia.

Huomaan, miten vähän energiaa

minulla on seurusteluun

niiden kanssa,

jotka eivät tunne Joosefia.

Kelle tämä vertaus on vieras,

kerrottakoon,

että Joosefia tuntemattomat

eivät ole lähimainkaan sukulaissieluja.

Heidän kanssaan toimiessa

on koko ajan väärinkäsitetty ja väärinkäsittävä olo.

Heidän kanssaan vaivautuu, hämmentyy ja hengästyy.

Katse pysähtyy ja jää tuijottamaan pistettä lattiassa.

Huumorintaju ei ole samasta alkulähteestä.

Heillä tuskin on sen helpompaa

minun kanssani.

Mutta hyvin kasvatettuna,

sosiaalisesti taitavana tyttönä

tulen kaikkien kanssa toimeen.

Olen joustava ja myönteinen.

Ja sitten illalla särkee

päätä ja vatsaa.

Hitaasti Hosulina

Tämä sunnuntai on ollut hidas.

Eipä eilinenkään ollut

vauhdilla läpi eletty.

Pakkanen ja väsymys pitävät sisällä.

Pakkanen minut.

Väsymys kaikki ne asiat,

joista olisi hyvä puhua,

jotka olisi parempi sanoa ääneen h e t i,

eikä iäksi vaieta.

En vaan jaksa

ottaa vastaan sitä,

minkä puhuminen väistämättä

herättäisi.

(Tyttäreni osti minulle jouluna Hosuli-mukin lahjaksi.

Äitinsä on kuulema yhtä hajamielinen,

kattila päässä, koska hiuksia ei ole kammattu,

ja napitkin villatakeista irronneet.

Pelottavan tarkkasilmäinen lapsi.)

Sormenjälkiä

Viisaassa blogissa puhuttiin sormenjäljistä,

joita jätämme toisiin ihmisiin.

Tahallamme, vahingossa.

Hyviä, pahoja.

Mittailin heti omia painalluksiani.

Taipuvaisena ajattelemaan

niiden olevan arveluttavia;

hyvään pyrkiviä,

mutta silti

liian painavia, liian tunkeilevia, liian armottomia.

Tällä Neiti/Rouva Suorasuulla,

joka kaiken tietää

ja vain harvoin

malttaa jättää sen kertomatta.

Mutta on hyviäkin.

Onneksi.

Eilen puhuin pitkään

11-vuotiaan kanssa.

Tytöllä on kokemuksia,

joita moni ei joudu sietämään ja työstämään

milloinkaan elämänsä aikana.

Hän sanoi jotain,

josta tiedän oman jälkeni hänessä

olevan myönteinen.

En ole elänyt turhaan.