Harmitusta

Matalapainetta korvieni välissä.

Moni asia harmittaa. Pitäisikö tehdä lista

ja oikein velloa surkeudessa.

Vai olisiko parempi sublimoida passiivisaggressiivinen

emootionsa johonkin

hyödylliseen?

Ja jotta oikein tympäisisi,
lempiohjelmani Puutarhaperjantai loppuu.

Niin joo, onhan se marraskuu jo Ruotsissakin.

Pitäähän puutarhan levätä senkin.

Ohjelmassa oleva Pesosen oloinen Gustav-setä, joka istahtaa rillit nenällä ja baskeri päässä multakasaan kukkia tutkimaan,viehättää sieluani kovasti. Ihanan simppeliä touhua.

Ja kaikkea luonnollisen

kaunista, unelmia ruokkivaa.

Ehkä ihan kaikki ei olekaan tympeää ja raivostuttavaa.

Sisältöä

"En ole unohtanut suurta tyhjyyttä, olen vain lakannut pelkäämästä sitä.
Seison sen partaalla ja kauhu kouraisee vatsaani,
kun näen millä kaikella sitä yritetään täyttää."-Kai Nieminen

Minua kiinnostaa se, millä ihminen täyttää elämänsä. Koska harvan meistä nykyään täytyy kantaa lämpö ja vesi ulkoa sisään, viedä likasanko ulos, huuhdella lakanat avannossa jne.,

tyhjää aikaa riittää.

Siis sitä vapaa-aikaa.

Sen sisältö kiinnostaa minua enemmän kuin kenenkään ammatti. Vaikka juuri sitä usein ensimmäisenä kysytään ja sitten luodaan kuva ihmisestä ammatin perusteella.

Mutta mitä teet silloin, kun ei ole pakko tehdä mitään. Sisältö tekee ihmisestä kiehtovan.

Tai tylsän.

Tai pelottavan.

Meneekö vapaa-aika television edessä vai lenkkipolulla? Ompelukoneen ääressä vai baaritiskin ääressä? Agility-radalla vai tallihommissa? Kuntosalilla vai kirjastossa? Museon vitriinien äärellä vai kuorossa laulellen?

Vai - mikä minusta on kauheinta - shoppaillen ajankuluksi isoissa kauppakeskuksissa?

Kun ei tarvitse taistella hengissäpysymisestä, voi valita. Tehdä elämästä itsensä näköisen.

Miltähän minun vapaa-aikani näyttää muista, muodostunko minä tekemisistäni ja olemuksestani?

Se tunne

Kun olin nuori, minusta tuntui, että sisälläni oli kuohuva virta.

Valtava määrä voimaa ja energiaa tulvimassa ulos, mutta ei hyvää uomaa, jonne ne suunnata.

Tulikin sitten valittua muutama ei-niin-hyvä uoma.

Kai se on sitä kantapään kautta oppimista ja nuoruuden pakollista hölmöilyä.

Valintoja on tehtävä ja niiden seurausten kanssa on elettävä.

Mutta muistan sen tunteen. Pakahduttava, silti niin kevyt.

Tuo tunne oli kauan poissa. Tai ehkä se vain hautautui kaiken arkisen tauhkan alle, ehkä en osannut kutsua ja kuulla sitä. Ehkei minulla ollut voimia tuntea sitä.

Se on alkanut kurkistella taas. Olen alkanut tuntea sitä taas.

Voisiko tämä sapattivapaani olla syynä; työahdistus ei kurista, on aikaa ja tilaa muullekin.

On ollut aikaa istua keittiön ikkunan ääressä ulos tuijotellen tai hevosen selässä metsän keskellä ja olla vain.

On ollut vapautta, suhteellista, mutta vapautta silti.

Tuntuu hyvältä tuntea taas.

Pikkuiseni

Onhan se klisee, mutta pakko se on silti sanoa. Taas.

Lapsi kasvaa ja kehittyy niin valtavan nopeasti.

Jokainen uusi taito tekee äidistä ylpeän ja samalla haikean.

Nyt nupukainen tietää ja osaa jo tuonkin.

Vastahan minä sitä laitoksella yritin opetella imettämään.

Hetki sitten maistelimme ensi kertaa perunamössöä.

Tuokio siitä, kun tunsin vauvaa katsellessani valtavaa vastuuntunnetta ennen minkään äidinrakkauden päälle hyökymistä ja hoin itselleni:

On pidettävä huolta, on pidettävä hyvää huolta.

Kun itse 14-vuotiaana lähdin ensimmäistä kertaa Nuorisotalon diskoon, äitini katsoi

minua pitkään ja sanoi alistuneesti: "Vauva lähtee diskoon."

Hän oli mielestäni tosi nolo ja täysin taukki.

Alan hiljalleen tajuta, miltä hänestä kenties tuntui.

Onneksi tyttärellä on vielä vähän oppimista.

Eilen katselimme lintulaudalla Herra Punatulkkua ja kahta Rouva Punatulkkua.

Ihmettelin ääneen, että onko tuolla Herra Punatulkulla kaksi vaimoa, voi raukkaa.

Tytär nyökkäsi ja ilmoitti: "Joo. Se on semmoinen buddha. Niillä on monta vaimoa."

Sairastupa

Tytär parani ja virus löysi uuden kyläpaikan minusta.

Tervetuloa, käykää peremmälle - ai, taisitte käydä jo.

Ennemmin poden itse,

kuin katson sairasta Tytärtä.

Hevoselta tutkitaan nyt maksa- ja munuaisarvoja, sillä se pissaa

aivan tolkkua vailla. Ripuloinnin lisäksi.

Ja minä lohnotan kotona, enkä ole mumisemassa lohdun sanoja ystävän korvaan.

Eilen toteutin jotain, joka saattaa - saattaa siis - vähän muutella työkuvioitani. Uskalsin!

Mikään ei ole varmaa, mutta jo rajojensa yli kurkistus sai oloon uutta voimaa.

Sillä ne rajathan on useimmiten itse vedettyjä ja lujasti paalutettuja. Aivan turhia.

Kuitten vaihteessa

Minun täytyy sanoa - useampiakin blogeja katseltuani - ettei halloween iske juhlahermooni millään tavalla. Minua etovat muoviset pääkallot ja veriset silmämunat, pirunsarvet ja zombie-naamarit. Huumorintajutonta, ehkä. Oranssit kurpitsat ovat kauniita, ihan ilman irvinaamaa.

Vai onko halloweenin haudoista nousseet hahmot vain yksi osa ihmisen ikuista yritystä nauraa kuolemalle päin naamaa.

Minusta siihen ei ole.

Silti juuri tämä kuiden vaihde on minulle todella merkityksellinen. On ollut aina. Olen syntynyt lokakuun lopussa ja rakas, viime keväänä pois lähtenyt mummoni syntyi 51 vuotta aiemmin marraskuun alussa. Monet yhteiset syntymäpäivät on juhlittu ja siinä samalla vietetty myös Pyhäinpäivää eli Vainajien Muistopäivää.

(Niitä kun tässä kerran suuressa, nyt pienenevässä suvussamme riittää.)

Ehkä siksikin irvokas halloween ei kiinnosta minua.

Tytär on kuumeinen. Hohkaa kuin kekäle. Päässä märkä pyyhe. Mukissa piimää ja pilli.

Edes kylmä maitokaakao ei maistu ja silloin Tyttären olon on totisesti oltava surkea.

Vanhemmalla hevosella on ripuli, joka ei tunnu rauhoittuvan millään konstilla.

Kissa jaksaa onneksi heilua normaaliin tahtiinsa ja "ilahduttaa" potilasta

nilkkahalauksella.

Viikonloppu

Vaikka en olekaan tällä hetkellä työelämässä, tuntuu viikonloppu silti aina jotenkin spesiaalilta. Joskus saan jopa migreenin perjantai-iltana,

vaikkei edessä olekaan laskeutumista työviikon rasituksesta. Onko elimistö niin urautunut viiden päivän työviikkoon?

Edellisen viikonlopun olimme mökillä, emme omalla vaan lainatulla.

Paljon koivuhalkoja takassa lämpöä tuomassa.

Pitkiä kävelyjä, tytär rantakivillä ja metsiköissä.

Hiiripöllö sähkölangalla. Lehmiä ulkona.

Pimeys maalla on niin paljon syvempää kuin kaupungissa. Tähdetkin loistivat kirkkaina

vanhaa valoaan.

Paljon Oikeita Ääniä.

Oli rauhallinen olo.