Metrossa jokunen viikko sitten. Kaksi nuorta sievää naista puhuivat tuohtuneesti jostain tapahtuneesta, kuka sanoi ja kenelle ja miten katsoi pitkään. Kun oma ihmissuhderintama on tässä täti-iässä jo aika seestynyt, myönnän kuunnelleeni korvat lepattaen.
Ooh, mitä dramatiikkaa. Kärventyviä sydämiä.
Kunnes tajusin.
Eilen Meilahden sairaalan kahviossa. Kahvilan nuoret myyjäneitoset olivat aivan pöyristyneitä, hyvä kun toinen malttoi minulta maksun ottaa. Suut selittivät jostain ihan ihmetyypistä ja miten joku oli itkenyt ja onkohan se yksi suikkaritapaus.
Ooh, tuumin. Kellä on asiat noin huonosti? Voi surkeutta.
Kunnes tajusin.
Nuoret naiset, oikea elämä vielä edessään, kanssaelivät kulttuuriohjelma Big Brotheria. Se sai heidät tunnekuohun ja puheripulin valtaan.
Minua hirvittää ajatus maailmasta, jossa TV-ohjelma kuohuttaa mieliä enemmän
kuin seinän takaa kuuluva "Älä lyö!"- huuto.
(Jos ihan pikkuisen kärjistän.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti