Kuva lainattu Pirkanmaan Lintutieteelliseltä yhdistykseltä. Kuukauden päivät sitten jäin otsa rypyssä pohtimaan, joko siitä on - voiko siitä olla - kaksikymmentä vuotta.
Erno Paasilinnan kuolemasta.
Ihailin häntä murrosikäisestä lähtien ja itkin parikymppisenä hänen kuolemaansa.
En tuntenut häntä muutoin kuin kirjojen ja haastattelujen kautta.
Hän puhui paljon yksinäisyyden sietämisestä, vallan turmiollisuudesta, oman ajattelun tärkeydestä, ystävyydestä metsän kanssa.
Se osui nuoreen tyttöön. Jäi elämään, kasvoi kaiketi hyvässä mullassa.
Monta kertaa näistä vallanpitäjien sekoiluista ja yleensäkin nykymenosta kuullessani
olen arvaillut, että mitähän Erno olisi tästä tuumannut.
Olisin halunnut tietää.
Vaikka oikeastaan arvaankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti