Se on päivittäin mielessä. Kuolema. Poistuminen. Nukahtaminen uneen, josta ei enää herää.
Kun olin lapsi, hautajaisia tuntui olevan vähän väliä.
Opin jo varhain käyttäytymään hautajaisissa, minulla oli ja on iäkäs suku.
Aloin pikkuvanhana kakarana kuvittelemaan, miten toimisin, jos joku tositosi rakas kuolisi. Sitten pääsin elämään senkin tilanteen ihan livenä, useammankin kerran.
Kuivaharjoittelusta ei ollut apua.
Parin vuoden aikana on lähtenyt monta, jotka ovat jättäneet tyhjän tilan.
Onneksi on hyviä muistoja, joilla autius täyttää. Onneksi on syvä kiitollisuus.
Onneksi heillä oli pitkä elämä rakastaa ja huolehtia.
Mutta kaksi heistä lähti kesken kaiken. Niin ihminen ajattelee.
Kaipaamaan jäi viisi pientä lasta.
Tiedän, miltä pienen kaipaus tuntuu.
Se on meillä sukuvika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti