Otsikko kertoo minusta paljon. Ihan tavallinen arki on ihana asia. Se on elämäni selkäranka ja peruskallio. Sen varassa voi tehdä pyrähdyksiä juhlaan ja palata taas tyytyväisenä takaisin. Todeta, ettei ole korkokenkäihminen eikä jonninjoutavan puhuminen ole minun taiteenlajini. Olen niin tosikko ja vakavamielinen, että haluan puhua oikeista asioista, tuntea sanovani jotain oleellista ja saada puhekumppanin tuntemaan, että hänkin sanoi.
En vain täyttää ilmaa sanoilla.
En vain täyttää ilmaa sanoilla.
Nuorena neitinä sitä tuli kuljettua aika kyseenalaisissakin kinkereissä, muuta tiesin jo silloin itseni ja taipumukseni. Loppuillasta minut löysi aina jostain nurkasta keskustelemassa
yhteiskunnallisista asioista.
Tohtiiko tätä sanoakaan; en ole oikein taitava juhlaihminen.
Jos ammattini tai asemani edellyttäisivät useita viikottaisia esittäytymisiä erilaisilla kokkareilla, kissaristiäisissä (no niihin menisin), avajaisissa ja vastaavissa tilaisuuksissa, minulta katoaisi maalaisjärki ja sitä kautta elämänilo. En jaksaisi kauaa. Alkaisin miettiä synkkiä asioita, tavallistakin synkempiä, ja naamastani paistaisi ajatusteni tilanteeseen epäsopiva tunnelma. Minulla on yksi erittäin hyvin toimiva taito useiden heikompien seassa ja se on englanniksi ilmaistuna bullshit detector. Minun on pakko tarttua siihen bullshitiin ja sehän ei käy.
Kun on kerran tultu juhlimaan.
Onneksi saan nauttia arjestani eli elämästäni ihan ilman turhia sosiaalisia pakkoja. Pakko on tällaiselle vapauden rakastajalle kirosana. Jonkun mielestä arki on pakkoa pullollaan.
Pakko käydä töissä, pakko siivota, pakko pyykätä, pakko käydä kaupassa jne.
Kysymys on näkökulmasta. Meidän pakkomme olisi joillekin ylellisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti