Vuosikymmen äitinä

Tyttären syntymästä on vuosikymmen.

Hän on kasvanut pituutta,

on ehkä jo syksyllä äitinsä pituinen.

Hän on oppinut paljon,

ehkä äidiltäänkin jotain.

Jotain hyvääkin, sellaista josta toivottavasti

joskus sanoo:

"Mummokin teki aina näin."

 

Hän osaa asioita,

josta äidillään ei juuri ole käsitystä

tai uskallusta.

Hän soittaa kanteleen kieliä suloisesti

ja leipoo rohkeita pullia.

Vääntää taikinaa muotoihin ja kuvioihin

ja nauraa pyöreitä pullia pyörittävälle,

latuunsa juuttuneelle äidilleen.

 

Niin hänen pitääkin.

 

Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitisi yli.

- Aale Tynni -

 



Omia mokia

 

 

 

Taas lienee aika kääntyä kohti blogini hiljaisuutta.

 

Miten paljon asioita voikana mahtua yhteen syksyyn ja yhteen talveen.

Osaan pystyin vaikuttamaan, mutten tehnyt sitä.

Osaan ei kysytty halukkuutta ja ne minä kestän.

Mutta etten estänyt silloin, kun aika oli.

Sitä pitää nieleskellä pitkään.

Syyllisyyttä.

Omaa mokaa.

 



 

 

Kevään tulosta puhutaan. Uskon vasta kun näen ensimmäisen auringossa kylpevän leskenlehden.

Lumen ja kylmyyden määrä maaliskuun päivinä ja öinä vie uskoa,

 joka on muutoinkin aika heikoissa kantimissa.

 



Tytär taiteilee sekä vapaalla kädellä, että viivottimen avulla.

Hän suunnittelee itselleen opiskeluasuntoa!

Kaikki on harkittua.

Äidistä jopa piinallisen tarkkaa ja ennakoitua.

 

Äiti teki itsekin lapsena ja nuorena tarkkoja

pohjapiirustuksia

tuleviin palatseihinsa.

Tytär tyytyy haaveissaankin kaksioon.

Äitikin voisi oppia kohtuullistamaan

halujaan, unelmiaan ja pakkomielteitään.

 

 



Pieces of me

Useimmiten myönteisenä,

vaikkakin aina surumielisenä.

Useimmiten luottavaisena,

vaikkakin monesti pettyneenä.

Pohjimmiltaan ujona,

toisinaan pois kääntyvänä..

Pohjimmiltaan kuuntelevana,

toisinaan ymmärtämättömänä.

Aina liian herkkänä,

sanat ja näkymät itseensä kätkevänä.

Aina liian tosissaan,

aina liian tosissaan.

Harrastamisesta

Eilen, kun olin katsomassa lapsen harrastamista,

iski omatuntooni piikki

pienen, tuntemattoman tytön muodossa.

Hän alkoi spontaanisti kertoa minulle,

miten häntä väsyttää

harrastaminen.

Kun isot veljet ovat aina treeneissä

ja hänenkin täytyy

harrastaa vähintään neljästi viikossa.

Tanssi, kuoro, ratsastus, jalkapallo.

Tyttö puhui totisena,

kuuntelin vähintään yhtä totisena.

Omakin lapsi harrastaa

neljää asiaa viikossa.

Minä niitä harrasteita hänelle

olen esitellyt.

Osa sai tyrmäyksen heti,

osa kiinnosti kovasti

ja osa on jo heivattu pois.

Mutta omani ei valita väsymystä.

Leikkiaikaa kuulema on tarpeeksi.

Ja on kuulema kivaa.

Vannotin häntä sanomaan

H E T I,

jos alkaa tuntua kovin tukalalta.

Nostin omat tuntosarveni pystyyn.

Tuntuu,

ettei omatuntoni

ole aivan puhdas.

Seinän takaa

Minulla on naapuri,

jolle on vaikea olla ystävällinen.

Tai sanotaanko,

ettei hän reaktioillaan kannusta siihen.

Sitkeästi silti yritän

ja olen vannottanut tyttärenkin

tervehtimään kauniisti.

Selitin,

ettei mahdollinen tyly käytös tarkoita

tylyyttä juuri sinua kohtaan,

eikä oikeuta sinua

käyttäytymään samoin,

melkeinpä päinvastoin.

Toisaalta toivoisin,

että naapuri kertoisi suoraan,

jos häntä olemme loukanneet.

Itse en ole vielä

uskaltanut ottaa asiaa puheeksi.

Luulisi,

että näin lajitovereiden kesken,

lähekkäin asuttaessa,

asiat olisi helppo hoitaa.

Mutta minäkin vetäydyn helposti,

jos aistin

vihamielisyyttä

ja jos muut perheenjäsenet ovat saaneet

sitä kohdata.

Pelkuri taidan olla.

Ja silti uskon,

että ihminen ei ole paha,

jos hänelle annetaan tilaisuus muuhun.

Roolileikkiä

On vaikea kirjoittaa sellaisesta,

mistä ei ole helppoa kirjoittaa.

Silti juuri siitä pitääkin

kirjoittaa.

Ihminen pukeutuu elämänsä aikana moniin rooleihin.

Yksi vetää naamion heti herätessään;

en kadehdi heitä.

Yksi vaihtaa roolin työpaikallaan,

yksi vanhempiensa luona.

Luulen kuuluvani tähän joukkoon.

Jollekulle kaikki kodin ulkopuolinen

on roolia,

vain yksin kotinsa sohvannurkassa

hän voi olla se mitä on,

mutta mitä kukaan ei saa nähdä.

Minä olen aika väsynyt rooleihin.

Omana itsenäänkin oleminen on joskus

riittävän hankalaa

ja liiallinen roolitus

elämän eri tilanteita varten tuntuu kammottavalta.

Silti äitini luona olen se reipas ja räiskyvä,

Tiina Topakka..

Ettei äiti vain huolehtisi turhaan.

Töissä olen Aino Aina-Avulias

ja Leena Leelianlepotuoli.

Koska työkavereilla on rankkaa

ja minä voin heidän kuormaansa keventää.

Koska minä olen sellainen.

Vai olenko?

Olen ja en ole.

Pohjimmiltani en tiedä.

Oikeutanko olemiseni olemalla muille "hyödyksi".

Toisaalta haluan auttaa aina, jos voin,

mutta teenkö sen siksi,

että minusta on mukavaa olla sellainen ihminen.

Ja onko sillä lopulta väliä?

Luultavasti pääni on tällä hetkellä pienessä sievässä

käymistilassa

ja etsin itselleni uutta olemisen tapaa.

Ärtymiset ja ajattelut siis jatkukoot.

Ärtymystä

Minua on viime aikoina ärsyttänyt

muutama asia.

Miksi ihminen syö puiston penkin päässä lohta ja perunasalaattia,

mutta jättää roskat ja loput ateriastaan penkille/maahan,

vaikka sen samaisen penkin toisessa päässä

olisi roskapönttö?

Miksi tupakoitsijat ryhmittyvät kauppojen, pankkien,

kirjastojen, kahviloiden, postien  yms. oven eteen

savuttamaan,

jolloin savuton ulostulija

saa ylleen kauhean tupruavan savupilven?

Miksi puhutaan

onnellisista kanoista ja rypsiporsaista ja virikesikaloista,

miksi ei kerrota suoraan,

ettei

tehokkaita tuotantoeläimiä kertakaikkiaan ole mahdollista

kasvattaa eläimelle luontaisissa olosuhteissa?

Ja miksi näin,

kun kerran ihminen on kuulema

kuussakin käynyt?

Itsekkäänä

Näin hieman yli nelikymppisenä

sitä jo katsoo taaksepäin

ihan eri tavalla,

kuin vaikkapa kolmekymmentä täytettyään.

Parikymppisenä ajattelin,

että olisinpa jo 40;

elämä olisi silloin niin paljon helpompaa.

En ollut ihan väärässä.

Jokin on muuttunut asenteessani.

Tai ehkä helpompaa on väärä sana tässä kohtaa.

Mutta nyt osaan antaa itselleni

enemmän a r m o a.

Minun ei tarvitse, jos en halua.

Ja tämä ei merkitse sitä,

etten veisi roskia, tiskaisi, maksaisi veroja, noudattaisi lakia.

Minun ei tarvitse miellyttää.

Minun ei tarvitse venyä,

jos tunnen, ettei tilanne sitä oikeasti vaadi, 

vaan että venyessäni

toteuttaisin vain jonkin toisen haaveita,

täyttäisin jonkin toisen tarpeita.

Tavalla, jolla teen lopulta pahaa itselleni.

Väsyn ja litistyn.

Olenko itsekäs paskiainen,

jos elän tämän uuden ymmärrykseni mukaan.

Ehkä,

mutta minun on kokeiltava

tätäkin tapaa.

(Kuvissa pihapiirin vieraita.)

Elävien kirjoissa

Puoli vuotta ja ylikin.

Joskus tulee keskeytetyksi tavalla,

jota jollain tavalla jo ennakoi,

mutta joka silti yllätti.

Pysäytti lempeästi suoraan kivimuuriin.

Elämä kuitenkin jatkuu.
Sillä on vain yksi suunta; eteenpäin.
Sillä vaikka minä pysähdyn,
elämä ympärilläni ei.

Sitä ei voi padota, enkä haluaisikaan.

Hyväksyminen ja sopeutuminen.
Siinäpä opettelemista
loppuelämäksi.

Sateen jälkeen

Kun sateen jälkeen palasin kaupunkiin,

olivat puutarhani ja terassini kukkaset venyneet pituutta ja leveyttä

uskomattomalla voimalla.

Ja alkaneet kukkia. Voimalla ja halulla.

Tässä vain osa; elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi kuvien lataamisen odottelussa.

Nuo akileijat kasvavat siemenistä, jotka otin viime kesänä miehen lapsuudenkodin pihan siemenkodista

ja ripottelin hajamielenä sinne tänne.

Kukat kuin tervehdys edesmenneeltä anopilta.

Akankaalien sinisyys riemastuttaa.

Unikoiden ja pionien pallukkanuput kutittavat vatsanpohjaa.

Siemenistä pari vuotta sitten kasvatettu oregano

leviää kuin kulovalkea.

Enpä olisi uskonut,

että joudun vielä kitkemään sitä.

Pieni on pihani,

mutta niin paljon iloa antava,

että voisi luulla sen olevan

Eedenin puutarha.

Ennen sadetta

- vahdin uimaria laiturilla, auringossa räytyen

- tarkkailin varjossa uikun hautomispuuhia ja toivoin

sen saavan olla rauhassa melkoisen näkyvässä pesäpaikassaan

- totesin oravien marjasadon olevan tänä vuonna runsaan, ellei

jopa erinomaisen

- ihailin mäntyjä rantatöyräällä

- aloitin vaikean pitsineulekuvion (sattuneesta syystä ei kuvaa)

- ripustin pikkupyykkiä aurinkoon kuivumaan ja mietin, miksi

tyydyn itse aina mustaan

Loma

Olen lomalla jossakin itä-Suomessa.

Massiiviseksi yllätyksekseni

Blogger (netti ylipäänsä) toimii täällä kirkonkylän laitamilla

paaaaljon nopeammin kuin kotona

pääkaupunkiseudulla.

Kuvien latauksen aikana ei ehdi

tyhjentää tiskikonetta, kastella kukkia ja täyttää Kuukausiliitteen ristikkoa.

Hyvä Sonera!?

Olen siis lomalla.

Olen nukkunut/torkkunut/löhnöttänyt kaksi vuorokautta

tuulettimen puhistessa vierellä.

Univelat on ilmeisesti kuitattu,

sillä nyt fyysinen olo on likimain elävä.

Kokemus kertoo, että vielä pari viikkoa näen

töihin liittyviä,

ei-kovin-miellyttäviä unia.

Mutta sitten nekin jäävät

ja henkinen uusiutuminen voi alkaa.

Viihdyn maalla niiiiiin hyvin.

Ikävöin vain omaa pikkupihaani kaupungissa

ja eläinystäviä.

Ylipäätään ajattelen,

että ihmisen on hyvä olla siellä missä on,

mikäli

on joku, jonka ottaa kainaloon

ja on joku, jota ikävöidä.

Muutoksia

Muutoksia on tulossa

ja tullut jo.

Välillä tuntuu,

ettei jaksa,

että haluaa jättää ihan kaiken silleen.

Sitten tajuaa,

ettei oikeasti niin tahdokaan.

Haluaa vain pahan olon pois.

Onneksi on näitä auttajia.

Kasvaminen sattuu niin pirusti.

Silti luonto tekee sen joka kevät.

Ohikiitäviä...

... ovat hetket onnen ja kevään.

Tässä kävi taas niin,

että aika rientää kiitää lentää

ja minä en pysy mukana.

Luonto ja puutarha alkavat kukoistaa,

linnut ruokkivat poikasiaan,

leppäkertut lentelevät,

mettiäiset ovat työn touhussa

ja lapsikin on järkyttävän pitkäksi hurahtanut.

Käveli keväisen kylmään meriveteen kaverin kanssa kikatellen,

ei kaivannut enää äitiä kädestä pitämään.

Sain aamulla tekstiviestin.

Vastasyntynyt perhe oli päässyt kotiin,

tytär söi äitinsä rinnoilla

ja tuore isä kirjoitti:

"Ei voisi olla onnellisempi olo."

Ei pidäkään olla.

Ei missään muualla juuri nyt.

Odotus palkitaan

Kärsimättömänä "mikä siellä maksaa?"- ihmisenä

puutarhanhoito ja ratsastus

ovat olleet minulle tärkeitä odottamisen ja nöyrtymisen

kursseja.

Siemen tai sipuli tai nuppu ei hurahda hetkessä

täyteen mittaansa.

Ei vaikka kuinka haluaisin.

Kasvu vie oman aikansa.

Alakuvan kirjopikarililjan sipulin laitoin maahan

syksyllä 2009

ja kukat näen vasta nyt.

Viime vuonna kyyhötin naama karikkeessa

kukkia odotellen - turhaan.

N y t ne alkavat kukkia,

ja ihan ilman kärsimätöntä hönkäilyänikin.

Tulppaanit tulivat ajallaan,

mutta voih, miten kauan ne seistä nököttivät nuppuina.

N y t alkaa avautumista näkyä.

Ratsastus se vasta onkin taitolaji

kärsimättömälle.

Koska siinä ei toimi yksin,

koska syy virheisiin istuu useimmiten satulassa,

koska hevosellakin on oma mieli

ja koska herkkyys ja luottamus

ovat yhteistyön perusta,

mutteivät mikään itsestäänselvyys.

Joskus, hetkittäin, olen hevosen selässä oivaltanut:

Näin sen pitää mennä.

Ja niitä hetkiä kannattaa odottaa.

Vaikka kirjopikarililjojen kuvioita ihmetellen.

Vierailuja ja lähtöjä

Long time, not seen.

Punarinta rouvineen on pyörähdellyt

pihallamme parina vuonna

loppukevään/alkukesän
aikoihin.

Ne ovat tomeria lintusia ja

sisäinen anglofiilini tuntee melkein

koti-ikävää

punarinnan nähdessään.

Kotiloita näkyy pihalla kesäisin riittämiin,

mutta tämä yksilö sai kunnian olla

kevään 2011 ensimmäinen bongaus.

Hortensiassa ei ollut enää/vielä mitään naposteltavaa,

kaveri oli aikaisin liikenteessä.

Ja sitten Tyttären löytö: edesmennyt hiiri.

Liekö vanhuuteen kuollut vanha hiirivaari,

vai syntymässä säikähtänyt nuorempi lapsenlapsi.

Asiallisen hautapaikan se kuitenkin sai.

Lähellä uinuu ikiunta myös

viime keväänä kukkapenkistä jään ja mullan alta

löytynyt siilivainaa.

***

Hiirivaari on kuollut,

tuli aika lähteä.

Se on nyt jotakin uutta,

ehkä sirunen tähteä.

Jäi metsään vaarin polku,

se tuskin ruohottuu.

Sitä ensin suru kulkee

ja sitten jo moni muu.

-Tuula Korolainen; Kuono kohti tähteä-